Mamu viettää itsenäisyyspäivää

Vietän elämäni toista itsenäisyyspäivää ulkomailla. Kotimaan 94-vuotisjuhlat kemuttiin kaksi talvea sitten Liettuassa työharjoittelussa ja nyt 96-vuotispäivät ruotsalaisessa opiskelijalähiössä. Liettuassa oli opiskelijabudjetillakin varaa mennä juhlimaan ravintolaillalliselle, mutta Ruotsissa on tänään ruokalistalla superluksusta: pakastepitsaa. Tuntuu jostain syystä hirveän suomalaiselta?

Ruotsi räväytti tänään pikkuveljen synttärikestien kunniaksi ensin seitsemän tunnin luentomaratonin ja päivän päätteeksi syksyn ensimmäisen lumimyrskyn. Taluttelin polkupyörää talvivarastoon iltapäivän aikana nilkkojen korkeudelle pyryttäneessä lumessa ja tunsin oloni pitkästä aikaa hirveän kotoisaksi. Lunta! <3

Illalla, jos Heimstadenin internet-yhteys suo, katsotaan Tampere-talon juhlat ja syödään suklaata. Kaljasta en edes niin kovasti välitä, mutta kun Suomi. Yhdet 96-vuotiaalle!

Maailmanloppu tulee

Anna-Leena Härkönen on kerran kirjoittanut, että itseään ei pidä yrittää voittaa, vaan pitää olla itsensä ystävä. Koska Anna-Leena Härkönen on mielestäni yksi aikamme viisaimpia naisia, olen totellut tätä ohjetta melko kuuliaisesti melko monien vuosien ajan. Viisaista sanoista ja elämänohjeista huolimatta nyt on sillä viisiin, että Uppsalan yliopistolla ei kyseistä teksinpätkää ole kukaan saanut koskaan näppeihinsä. Sen vuoksi opinahjoni on laittanut minut ja kaikki kurssikaverit marraskuun mittaiseen juoksukilpailuun paitsi itseämme, myös kalenteria, kelloa ja kilpailun lopputuloksesta riippuen niin ikään opintotukikeskusta vastaan.

Viimeisten viikkojen aikana on kirjoitettu, palautettu ja opponoitu ensimmäiset kirjallisuuskatsaukset. Viime perjantaina puolestaan saimme kunnian osallistua ihka ensimmäiseen maisteriohjelman tenttiin, joka käsitti kolme tuntia ja yhdeksän A4-arkillista kysymyksiä asioista, jotka ovat kansainvälisen terveyden kentällä tällä hetkellä akuutisti rempallaan.

Parhaita paloja Global Health 2013 -kurssin maailmanlopun ennusteista:

Kehitysmaiden lapsilla ei ole riittävästi ruokaa. Ei ole muuten aikuisillakaan, mutta lapset ovat maailman tulevaisuus, ja jos neljäsosalla maailman tulevaisuudesta on tälläkin hetkellä kroonisesti nälkä (1) niin asiat eivät ole loistavasti. Jos ruokaa taas on, niin siitä puuttuu A-vitamiinia, sinkkiä, jodia ja rautaa. Kun ei ole A-vitamiinia ja sinkkiä niin elimistön immuunipuolustus ei toimi. Kun ei ole jodia eikä rautaa, oppimiskyvyt eivät kehity. Kun lapset on koko ajan kipeinä puutteellisen immuunipuolustuksen takia ja kun oppimiskyvyt eivät aliravitsemuksen takia pääse huippuunsa, on YK:n vuosituhattavoitteisiin (2), kuten lapsikuolleisuuden vähentämiseen ja universaalin peruskoulutuksen saavuttamiseen matkaa kuljettavana. Tosin lapsikuolleisuuden trendi on tasaisessa laskussa, kiitos koulutuksen, rokotusohjelmien, imetyksen ja vesi- ja sanitaatio-järjestelmien edistyksen. Erityisesti rokotusohjelmien ja imetyksen merkitystä himottaisi Suomen HPV- ja äitiysneuvola -keskusteluita syksyn aikana seuranneena nyt ihan hirveästi kommentoida, mutta maltan mieleni johonkin toiseen postaukseen. Ei kahta maailmanlopun aihetta samaan blogipäivitykseen.

Kongon demokraattisessa tasavallassa on meneillään nyt kaksi vuosikymmentä kestänyt sisällissota, joukkoraiskausbuumi ja systemaattinen lapsisotilaiden hyväksikäyttö niin sanan varsinaisessa kuin sotilaallisessakin merkityksessä. Varovaisten arvioiden mukaan maassa raiskataan 1000 naista päivittäin osana sisällissodan tuoksintaa. Huono omatunto. Ei, viimeksi kun tarkistin, en ole itse raiskannut ketään, en ole rekrytoinut lapsisotilaita, en ole ollut henkilökohtaisesti osallisena yhdessäkään maan sisäisessä tai kansainvälisessä konfliktissa, enkä myöskään ohjeistanut ketään toista tekemään mitään edellä mainituista minun puolestani. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että minun, sinun ja kaikkien muidenkin tätä tekstiä näyttöpäätteeltä lukevien tietokoneiden ja tablettien ja kännyköiden valmistamiseen käytetyt jalometallit tulevat tismalleen samalta alueelta, missä edellä mainittuja mielettömyyksiä harjoitetaan ja siten rahoittavat niiden jatkumista.

Ilmastonmuutos tulee ja tuo mukanaan kivoja pikku muutoksia, kuten malaria-alueen takaisin Etelä-Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikan ja Kiinan eteläisiin osiin. Ihmiskuntaa hellitään tihentyneillä lämpöaalloilla (vanhukset ja pitkäaikaissairaat kärsii), kuivuudella (ruoka loppuu), tulvilla (ihmiset hukkuu, kolera ja kumppanit leviää) ja luonnonkatastrofeilla, kuten hirmumyrskyillä ja merenpinnan nousemisella (pakolaisvirrat ja mitä näitä nyt on). Maailman mittakaavalla tarkasteltuna suhteellisen korvessa kasvaneena tiedän, että esimerkiksi yksityisautoilun vähentäminen muutamien isompien kaupunkien ulkopuolella on Suomen olosuhteissa pääasiassa huono vitsi, mutta kansainvälisellä tasolla on ehkä jotain pientä puuhasteltavaa vielä tekemättä. Vaikka jäämerellä öljynporauslauttaan itsensä hilaaminen ei tulisi itselleni aivan ensimmäiseksi vaikutuskanavaksi mieleen, niin rispektit neiti Saarela & co:lle viimeaikaisimmasta julkisesta aiheeseen herättelystä. Toivottavasti oikeissa instansseissa heräillään. (Ja ei äiti, en ole liittynyt Greenpeaceen. Muistuttaisin kuitenkin, että meidänkin alakerran lattia on melko lähellä virtaavaa vettä.)

Rempallaan on tällä hetkellä maailmassa myös muutamat muut asiat, kuten naisten oikeudet, lasten oikeudet, ihmisoikeudet, puhtaan juomaveden jakautuminen, huonot sanitaatio-olosuhteet, rokotusten, lääkkeiden, lääkäreiden ja koulutetun hoitohenkilökunnan puute ja aika monta muuta maailmanlopun juttua lisää. 

Olo on ollut syksyn aikana kerran jos toisenkin vähän hämmentynyt. Ai näin paljon tehtävää? Asennevamma ja uupumus ovat pariin kertaan meinanneet yllättää ja epätoivo vallata - eikö tällekin asialle olisi pitänyt jo hitto vie tehdä jotain! 

Sitten mieleen tuli yksi muutaman vuoden takainen lähihoitajan sijaisuus norovirusepidemian aikana. Ajatus heräsi. Kyllä se ***** loppuu, kun sitä tarpeeksi pitkään ja kärsivällisesti eristetään ja siivotaan tarpeeksi isolla porukalla. Suunta on maailmanlopun merkeistä huolimatta ihan oikea. 

* * * * *

Anna-Leena Härköseen palatakseni pitää kertoa, että motto on pitänyt laittaa naulaan ulkomaan reissujen ja etenkin opiskelun aikana monta-monta kertaa. Itsensä voittamista on pitänyt harjoitella Ruotsin-matkalla ainakin tuossa aiemmin mainitussa kirjallisuuskatsaus- ja tenttiurakassa sekä jonkinlaisen rationaalisen elämänrytmin pitämisessä siinä ohessa. Olen luonteeltani vähän sellainen tartu hetkeen -tyyppi, mikä on hyvä asia jos haluaa lähteä vaikka lyhyellä varoitusajalla Liettuaan obstetriikan harjoitteluun (niinkuin tapahtui täällä), mutta hirveän huono asia jos pitää pitää itselleen kuria ja mennä kymmeneltä nukkumaan ja herätä kahdeksalta aamulla ja opiskella edes jossain määrin suunnitelmallisesti ja ulkoilla ja syödä viisi ateriaa siinä välissä. Hommaahan nyt olisi aivan turhaa aloittaa esimerkiksi ajoissa? 

Kirjallisuuskatsauksen deadlinea ja tenttipäivää edeltävät viikot sujuivat sitten sellaisella rytmillä, että aamulla herätys kun ei enää nukuta, koululle luennolle tai kirjoittamaan, 12-15 tunnin reippaan opiskelun jälkeen takaisin kotiin ja seuraavana aamuna sama uudelleen. Ruokavalio tällaisina viikkoina koostuu paljolti siitä, mitä laitoksen vastapäätä sijaitsevasta Pressbyrånista sattuu 70 kruunun päiväbudjetilla saamaan. Ihan näin terveydenhoitajan näkökulmasta tarkasteltuna ei ole muuten ihanteelliset ravintoarvot niissä pöperöissä.

Uppsalan-kotini numero 2

Viimeisen illan viimeinen rutistus

Vastapainoksi hillittömälle opiskelu-urakalle olen nauttinut viikonloppuisin ruotsalaisesta (kanadalaisesta) jääurheilusta jokaisella lihassäikeelläni. Lauantai- ja sunnuntaipäivät sisältävät viikko-ohjelmassani vaihtelevan määrän Tukholman läänin jäähalleja, joukkuekavereiden seurassa uituja kielikylpyjä ja hillitöntä jää- ja oheistreeniä. Yhden viikonlopun pääsin harkkaamaan myös Ruotsin U16-maajoukkueen mukana, mikä oli fyysisesti aika rankka, mutta henkisesti edeltävän viikon koulustressistä palauttava kokemus. Ei tarvinnut lähdemerkintöjen ja tutkimustaulukoiden järjestystä sinä viikonloppuna miettiä, kun viimein pääsin Sollentunasta takaisin kotiin ja kumahdin taju kankaalla prinsessa-alkoviin 12 tunnin yöunille. Ringette onkin kyllä ollut arjen paras tasapainottaja ja pääkopan (ja kropan) ruodussa pitäjä syksyn opintorumban keskellä. Lisäksi viikon epäterveellisyydet ovat toistaiseksi kuittautuneet treeni-viikonlopun aikana ja hyvällä säkällä seuraavat maanantai ja tiistaikin menevät vielä urheilijan elämäntavoilla ennen loppuviikon retkahdusta suklaa- ja sämpylä dieettiin.

Toisaalta ringette on tuonut omat haasteensa säännölliseen ja terveelliseen murkinointiin. Joudun lähtemään treeneihin aamulla jo paria tuntia ennen kokoontumisaikaa, sillä kotiovelta matkaa rautatieasemalle on puolisen tuntia, junalla toinen mokoma Uppsalasta Sollentunaan ja Sollentunan asemalta vielä vartin kävelyreippailu jäähallille. Tämä tarkoittaa sitä, että minä, joka en tunnetusti ole kovin pirteä aamuihminen, joudun valitsemaan joko vaihtoehdon a) ja keittelemään mikrokaurapuurot silmät ristissä ennen auringonnousua, tai todennäköisemmin vaihtoehdon b) nappaamaan tuhannen kiireessä puoliksi mustuneen banaanin mukaan junaan ja sinnittelemään päivän ensimmäisen aterian iltapäivään treenien jälkeen. Pidempien harkka- ja pelipäivien pelastukseksi seura on tarjonnut hallilla lounaspastat, ja muutaman kerran olemme (nyt ne rahkapurkit kotona sitten pöydälle turvaan!) jopa käyneet mäkkärissä koko joukkueen voimin. Kauhistelin ensin ihan hirveästi - eihän näin vain voi tehdä! Sitten muistui mieleen yksi jos toinenkin kerta kun tuhosimme C-juniori-ikäisinä kakkosketjun voimin paketillisen Daim-jäätelöä Marjahaan ABC:llä vain paria tuntia ennen peliä. Olen ihan unohtanut, mitä kaikkea älytöntä ihminen voi lappaa nassuun 15-vuotiaana eikä tunnu missään.

Hassu sivuhuomio muuten paikallisista jäähalleista: missään ei ole pukukopeissa tai käytävillä minkäänlaista luistinystävällistä lattiamateriaalia. Tämä tarkoittaa massiivista luistinsuojien kulutusta. Yhdet on jo hajonneet ja jouduin pika-pikaa juoksemaan Sollentunan ostarilta uudet harkkojen ja pelin välissä toissa lauantaina.

Ja arvatkaa: KYLLÄ! Ne on vaaleanpunaiset. JA ne kimaltaa:

Huomenna on edessä Global health -kurssin opintorutistuksen viimeinen silaus, kun esitämme kurssikavereille, opponenteille ja kurssin vastaaville luennoitsijoille valmiiden kirjallisuuskatsausten tuotokset. Yllätyksekseni hikoilin homman jo eilen esityskelpoiseksi, joten tänään minulla oli aikaa olla itseni ystävä ja palkita huima aherrus pienellä päiväretkellä Tukholmaan. Kävin kirpputorikierroksella Södermalmilla (iiiihana pinkki juhlamekko joulukauden kekkereihin, 9 €) ja iltapäiväkävelyllä vanhassa kaupungissa. Siellä oli jo joulu:

Drottninggatan

Joulukuusi vanhassa kaupungissa

Ruotsin eduskuntatalo

Oikealla kaupungintalon torni, vasemmalla Södermalmia

Uppsalassa olen ennättänyt tietokoneella istumisen lomassa tehdä marraskuun aikana pieniä syyslenkkejä, näiltä kävelyiltä muutamia otoksia myös:

Koulumatkalla

Rautatieaseman portaat

Joku hieno talo tuomiokirkon kupeessa. Hienossa talossa toimii internetin mukaan puhelinmyyntifirma. (!?)

Upplands Nationin kesäterassin portit on viimein kiinni

Hei, muistatteko kun sanoin alkusyksystä, 

että V-Dala Nationin talo on sellainen Alvar Aalto -tyylinen? 

No arvatkaas mitä, se on Alvar Aalto tyylinen, koska Alvar Aalto on suunnitellut sen! 

(Nainen voi näköjään lähteä Jyväskylästä mutta Jyväskylä ei lähde naisesta.)

Vaaleanpunaisessa talossa on Vaaleanpunainen Pantteri -niminen kebab-ravintola

Jonkun aarrearkku oli unohtunut puistonpenkille

Koulumatkalla

Naapurini Biologiska museet 

Naapurini Uppsala Ekonomikum

Puhtoinen lähiöni <3

Näkemiin ja kuulemiin joulukuuhun! (Jos ei tule maailmanloppu ennen sitä.)

Matkamuistoja

Minä, maitotölkki, kanelipulla ja läppäri vietämme rattoisaa perjantai-iltaa koululla. Ensimmäisnä mainittu on opiskellut ahkerasti koko pitkän iltapäivän. Opiskeluhan tarkoittaa sitä, että opiskelija on kuluneiden seitsemän tunnin aikana selannut facebookkia, tarkistanut päivän uutiset viidestä eri verkkopalvelusta, kirjoittanut ja lähettänyt kaksi työhakemusta ja lukenut liudan laatuargumentteja pursuavia nettikeskusteluja ympärileikkauksista ja lopuksi pinnistänyt aivot siihen tilaan, että kaksi kolmasosaa tämän syksyn ikuisuusprojekti-kirjallisuuskatsauksesta alkaa olla word-tiedostona - tämähän meni jälleen ihan juuri niin kuin piti.

Keskustelimme muutama päivä takaperin ruokatunnilla opiskelijan ajankäytön ongelman universaaliudesta. Syystä tai toisesta syntyperästä tai kulttuurista riippumatta suuri enemmistö vuosikurssistani löytää itsestään tarkkaavaisuushäiriöisen Martha Stewartin kun tulee aika valmistautua tenttiin, kirjoittaa essee tai väkertää esitelmä. Kuntosalit täyttyvät, keittiöissä leivotaan, kylpyhuoneen lattian saumat vaativat hammasharjakuurausta. Ymmärtäisin ilmiön triviaaliuden, jos opiskeltava aihe tuntuisi tylsältä tai turhalta. Mutta ei. Rakastan uuden opiskelua ja etenkin tämän syksyn kurssisisältö on ollut täynnä asioita, joista olen halunnut sormet syyhyten tietää lisää, mutta silti yllätän itseni säännöllisesti tapittamasta Täydellisiä naisia tai jynssäämästä liesituulettimen suojusta (tiesittekö muuten, että niissä on sisällä sellainen vaahtomuovifiltteri, jonka huokosiin rasva tarttuu mukavan napakaksi kerrokseksi) puhtaaksi kun pitäisi lukea, lukea ja lukea. Meneillään olevalla kurssikierroksella viimeisen illan paniikkiin on vielä mukavat kahdeksan päivää aikaa, joten tässä välissä ehtii oikein kivasti vielä päivittää blogin ennen tosiurakan aloittamista.

Blogipäivitys käsittelee tänään kahden viikon takaista minireissua kaupunkiin nimeltä Kööpenhamina.

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän hajamielinen ihminen, mutta opiskeluvuosien aikana erityisesti esineiden hukkaamisen ja asioiden unohtamisen taito on hioutunut huippuunsa. Ammattikorkeakoulusta tuli kertaalleen eropaperit koska olin unohtanut ilmoittautua läsnäolevaksi alkavalle lukukaudelle. Opintotoimisto oli ystävällisesti koettanut muistuttaa minua tästä pariinkin otteeseen kesäloman aikana, mutta kappas, olin unohtanut ilmoittaa puhelinnumero- ja osoitteenmuutoksen koululle. No, pääsin sitten lopulta kuitenkin takaisin sisään.

Yksi parhaita puolia siinä, että olen aina asunut jaetussa kämpässä jonkun toisen kanssa on se, että lukitsen itseni säännöllisesti asunnon ulkopuolelle ja tarvitsen elämääni jonkun, jonka avaimet voi käydä lainaamassa paikasta X ja jonkun, joka laittaa aamuvuoroon lähdettyäni keittiön pöydälle unohtuneen eväsrasian takaisin jääkaappiin.

Miten tämä sitten liittyy Kööpenhaminan reissuun? Siten, että kaupungista on viimeisten muutaman kuukauden aikana tullut jonkin asteinen symboli sille, että välillä unohtuu.

Ensimmäinen pikavisiittini kaupunkiin keskittyi lentokoneen vaihdon ympärille, jolloin pikaisella wc-käynnillä käsienpesun yhteydessä unohtui poikaystävältä lahjaksi saamani Maailman Ihanin Sormus lavuaarin reunalle. (Ei ollut kihlasormus, muuten lukisitte aivan toisenlaista blogia. Mutta harmittaa silti.) Edellisen kerran olin hukannut sormuksen huoltoasema-wc-käynnin käsienpesulla vain reilua kuukautta aiemmin. Pyhäjärven ABC oli löytötavaroiden suhteen vielä suhteellisen iisi ja ystävällinen paikka, mutta Skandinavian vilkkaimmalle lentokentälle kadonnut Vanamo-ihanuus on lukuisista kyselyistä huolimatta edelleen sillä tiellään. Harmitti kamalasti ja harmittaa vieläkin. Tarinan opetus: älä osta hoitajalle sormusta (tai vaihtoehtoisesti: hajamielinen hoitaja, jousta periaatteista äläkä ota sormusta pois käsien pesun ajaksi, ja jos otat, niin älä hukkaa sitä)!

Toinen ja viimeisin käyntini Kööpenhaminassa käsitti hieman abstraktimman unohduksen: puhelimen pin-koodin. Ei ollut maailmanloppu, mutta kun kamera. Se on puhelimessa. Ja ulkomailla pitää ottaa kuvia. Joo-o, kannatan kyllä mielelläni Nuuskamuikkusfilosofiaa että katsellaan kauniita asioita ja siten omistetaan ne päässä aina, mutta entäs jos muisti on kamalan huono? Sen vuoksi olen vakuuttunut, että sisälläni asuu myös ahnas Nipsu, joka haluaa lajitella ja liimailla reissukuvia albumiin ja muistella matkaa vanhana kiikkustuolissa sumuisia baariotoksia kauniita ja eksoottisia maisemakuvia katsellen.

Kööpenhaminan reissu on nyt sitten kuvailtava ilman visuaalista todistusaineistoa.

Olimme reissussa kuuden kurssikaverini kanssa ja vietimme ihanan ulkoilmatäyteisen viikonlopun Tanskan pääkaupungissa. Perjantaina keskityimme ennakkonesteytykseen ja lauantaina ja sunnuntaina kävelimme ainakin kartan mukaan yhteensä lähemmäs 20 kilometriä ympäri-ämpäri kaupungin nähtävyyksiä. Merenneitopatsas oli kaunis, mutta taustamaisema satamavarastoineen ja nostokurkineen vallankin ruma. Näimme suuren määrän muitakin patsaita, joista muuten huomattavassa osassa joku tulee joko lyödyksi tai syödyksi. Kävimme pariin kertaan Tivolin porteilla arpomassa, menemmekö sisään vai emme, ja lopulta siellä jäi sitten käymättä - onpahan jotain säästössä seuraavallekin kerralle. Nautimme Best Fika Ever -iltapäiväkahvit Marie Antoinette -henkeen sisustetussa unelmakonditoriassa, pohdimme Kööpenhaminassa samaa maisteriohjelmaa pänttäävän kaverinkaverin ja oman seurueen kanssa (ehkä liian suureen ääneen) seksuaaliterveyden problematiikkaa intialaisessa ravintolassa ja kävimme dagen efter... virkistävällä brunssilla kadulla, jonka nimi oli muistaakseni Jägermeistergade. Pistäydyimme myös monessa kirkossa ja Christianian vapaakaupungissa.

Christiania on ainakin turistioppaissa sekä uutis- ja aikakausmediassa tunnettu pääasiassa liberaalista luonnontuotepolitiikastaan sekä entisen armeijakasarmin, sittemmin hippien valtaaman maapläntin käyttö- ja omistusoikeuksista. Edellä mainittuihin ilmiöihin tässä nyt enempää kantaa ottamatta pitää sanoa, että sunnuntaikävelyn mittainen läpileikkaus yhdenlaisen alakulttuurin kehtoon näytti melkoisen monisyiseltä. Kauniit ihanteet, kuten yhteisöllisyyden arvostaminen, laaja kulttuurianti, Liisa Ihmemaassa -satua muistuttava kaupunkikuva ja yksityisautoilun kieltäminen (toimii takuulla erinomaisesti loistavalla pyörätieverkostolla, leudolla meri-ilmastolla ja toimivalla julkisella liikenteellä varustettussa suurkaupungissa, ei niin erinomaisesti esimerkiksi Itä-Suomessa) eivät ole lainkaan hullumpia pähkinöitä purtavaksi. Vapaakaupungin pääväylällä laittomuudestaan huolimatta varsin avoimena kukoistava kukkakauppa sen sijaan mietityttää terveydenhoitajaa. Olen sekä työ- että vapaa-ajalla kuullut monenlaisia argumentteja niin puolesta kuin vastaan. Kyllä, on varmasti ihan mielenkiintoista ja mukavaa rentoutua sataprosenttisen luonnontuotteen avulla (suu- ja keuhkosyöpäriskiin tässä asiayhteydessä nyt syventymättä), mutta ei, ei ole mielenkiintoista eikä mukavaa seisoa samalla neliökymmenmetrisellä kannabispsykoottisen ihmisen seurassa.

Christianian visiitti sivuaa blogipäivitystä näinkin paljon sen vuoksi, että Arlandan lentokentälle sunnuntai-iltana palattuamme allekirjoittanut napattiin suorin tein saapuvien lentojen portilta tullimiesten kuulusteluun. Vaaleanpunahupparinen, helmikorvakoruinen punasteleva poninhäntäpää näytti taatusti sopivan epäilyttävältä salakuljettajalta rajavartioston silmään. Virkapukumiehet hiillostivat allekirjoittanutta hyvän tovin siitä, mistä olen tulossa, minne menossa, kenen kanssa, ketä olen viikonloppuna tavannut, mitä täällä Ruotsissa teen, keitä täältä tunnen ja sitten viimeiseksi taikasanat: oletkos käynyt Christianiassa Tanskan reissusi yhteydessä. Koska olin poistunut vapaakaupungin pääportista takaisin EU-alueelle vain muutamaa tuntia aiemmin, vastasin luonnollisesti että tulihan siellä käytyä, mitä seurasi (jos mahdollista) vieläkin ankarampi kuumotus, olenko ostanut huumeita, olenko koskaan käyttänyt huumeita, onko kukaan matkaseurueesta käyttänyt, olenko ajatellut koskaan käyttäväni ja niin edelleen. Oikeat vastaukset sain näköjään tarpeeksi uskottavasti soperrettua, koska istuin muutamaa hetkeä myöhemmin Uppsalan-junan lähtölaiturilla enkä esimerkiksi täydellisessä ruumiintarkastuksessa tai poliisiauton takakontissa. Ja jymyuutinen niille, jotka vielä tässä vaiheessa epäilevät: EI, en ollut käyttänyt enkä kuljettanut enkä ajatellut käyttäväni tai kuljettavani yhtään mitään lentokentältä ostettua salmiakkipussia vahvempaa nautintoainetta Tanskassa, Tanskasta tai missään tai mistään muualtakaan, vaan kyseessä oli ilmeisesti jonkin sortin rutiinitarkastus jonka uhriksi minä onnellisesti osuin. Matkaseuran muut jäsenet muuten arvelivat, että minut napattiin suurennuslasin alle koska näytin koko lentokoneen varmimmalta tapaukselta ilmiantamaan vaikka koko vuosikurssillisen verran Tanskassa opintomatkalla piipahtaneita kotipuutarhureita.

Lentokenttäepisodin jälkeen (taivaan kiitos vasta junassa enkä siellä tullimiesten edessä nöyristellessä) iski kylmä kauhu suoraan vatsaonteloon. Minulla oli reissulla lainassa kaverin matkalaukku. Alankomaissa aiemmin asuneen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla vierailleen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla samaisen matkalaukun kanssa vierailleen, kannabistuotteiden viihdekäytön puolesta suhteellisen avoimesti puhuvan kaverin matkalaukku. Miten en ollut ajatellut koko asiaa! Pengoin laukun vuorineen päivineen läpi välittömästi kotiin päästyäni, onneksi mitään sinne kuulumatonta löytämättä. Mutta opin tehokkaan kotiläksyn: älä lainaa (ainakaan Alankomaissa tiheään ramppaavan) kaverin matkalaukkua tutkimatta sitä ennen reissua yltä, päältä ja sisältä. Miten maailman klassisin selitys olisikaan pitänyt sopertaa:

"Noi ei oo kyllä mun!"


* * * * *

Word-välilehden alla kuumotteleva tutkimustaulukko ja sen ajallaan valmiiksisaattamattomuudesta koituvat ongelmat on muuten hyvinkin merkittävästi juuri mun. Siispä päätän tämän päivän päivityksen tähän ja siirryn takaisin rattoisan viikonlopun viettoon. Toivottavasti matkapäiväkirja saa sisältöä tämän urakan päätyttyä hieman enemmän ja useammin - muuten voi käydä niin ettei tästäkään reissusta siellä kiikkustuolissa muista juuri muuta kuin vihreän lentolaukun ja siihen liittyvät kauhumuistot.

Syksy on, yskä on

Syksy Uppsalassa etenee vauhdilla ja blogi on näköjään väistämättä ensimmäinen asia, joka jää jalkoihin kun tekemistä riittää reaalimaailmassa. Mitä ihmettä täällä sitten on kuukaudessa on tapahtunut? (Eipä muuten ainakaan kirjallisuuskatsauksen edistymistä, jonka tehtävänannosta on yli kuukausi!!! Ja aikaa valmiin tuotoksen palauttamiseen enää toinen samanmoinen.)

Opiskelijaelämä Uppsalassa on täällä nyt viettämieni kahden kuukauden kokemuksen perusteella seuraavanlaista: seikkailuaktiviteetteja, kissanristiäisiä, vapaaehtoiskursseja, pakollisia kursseja, juhlia, kokouksia, teema-iltoja, työnantajaesittelyjä, iltaluentoja, ryhmämatkoja ja kaikkea siltä väliltä sataa opiskelijapolon ämpäriin kuin sammiosta kaataen. Yliopistolla ja sen sateenvarjon alaisuudessa liikuskelevilla järjestöillä olisi niin mielettömästi tekemistä ja osallistumista tarjolla, ettei halutessaan esimerkiksi kaupungin asuntopulasta tarvitsisi olla lainkaan huolissaan - sen kun juoksisi jokaisessa tilaisuudessa, josta kilahtaa kutsukirje facebookkiin tai sähköpostiin, ja aina olisi katto pään päällä ja fiikkaa (joka käsitteenä sisältää muuten täällä niin kahvin, teen kuin kaikki seitsemän sortin leivoksetkin) nassussa.

Lukukauden alussa pakotin itseni ohittamaan valtaosan toinen toistaan jännittävämmiltä kuulostavista vapaa-ajan kerhoista ja valitsemaan vain yhden kaikkein mielenkiintoisimman, mutta silti tuntuu, että käytössä pitäisi olla Harry Potterista tuttu ajankääntäjä, jotta kaikkeen huisiin ehtisi osallistua. Kas, jotenkin hassusti täällä on myös sellainen kummallinen aktiviteetti nimeltä päätoiminen opiskelu, joka on vähän niin kuin must, jotta täältä joskus myös valmistuisi kunnon veronmaksajaksi.

Vuosikurssiamme on siunattu julmetulla määrällä ihanan ehtiväisiä kansalaisaktiiveja, jotka ovat epäilemättä aikanaan vauvauineet jonkin sortin kofeiinisäiliössä normaalin klooriveden sijasta. Ryhmän sisällä on perustettu syysiltojen ankeutta torjumaan mm. kansainvälinen kuoro, käsityökerho ja lukupiiri. Puolentoista viikon kuluttua reissaamme porukalla Kööpenhaminaan. Niin ikään elokuvailtoja järjestetään aktiivisesti, tosin alkusyksyn sairastelun vuoksi en ole kauheasti vielä ehtinyt niihin osallistua. Kuitenkin ajatus siitä, että kaamosajaksi on jotain muutakin puuhaa kuin yksin tietokoneen ääressä viltin alla nököttäminen on eittämättä melkoisen kiva.

Sairastellessa alkusyksy on nimittäin mennyt. Viime blogipostausta tehdessäni flunssa oli pahimmillaan päällä, ja vielä rapsakat kolme viikkoa sitä edellisen päivityksen suklaakakkukesteistä jatkui. Yskä käväisi jossain vaiheessa sellaisissa volyymeissä että diagnosoin itselleni keuhkoputkentulehduksen ja kävin piipahtamassa lähiterveyskeskuksessa rupattelemassa paikallisen infektiosairaanhoitajan kanssa. Samalla päätin kokeilla jälleen yhtä tosielämän kielikurssia, kunnianhimoisena tavoitteenani selviytyä reissusta täysin ruotsiksi. Voinette arvata menestyksen.

Aivan ensimmäiseksi mainittakoon, että minulla on Ruotsin verovirastossa tehdyn näppäilyvirheen ansiosta täällä oleskellessani mm. lapsuuden hiihtokilpailuissa ja parin vuoden takaisella Kuopio-maratonilla jo tutuksi tullut alter ego: Neiti Seppälä. Henkilötunnuksellani potilastietorekisteristä löytyy siis toisen niminen ihminen kuin minä itse, mikä aiheutti vastaanottotiskin ystävällisessä virkailijassa pientä hämmennystä. Koitin latoa pöytään opiskelijakorttia, sairasvakuutuskorttia ja ajokorttia ja loppuvaiheessa jo kirjasto- ja pankkikorttejakin, ja lopulta virkailija tuli siihen tulokseen, että henkilökohtaisesti paikalla olen minä eikä kukaan muu, vaikka potilastietojärjestelmä muuta väittääkin. Sitten pääsin vastaanotolle.

Vastaanotto sujui näin:

Potilas Seppälä (på svenska): Minulla on ollut kova syksy nyt jo kaksi viikkoa.
Ruotsalainen sairaanhoitaja: Ahaa..?
Potilas Seppälä (på svenska): Kyllä, syksy pahenee aina illalla ja kun on oikein kova syksy, niin en saa nukuttua kokonaisiin öihin.
Ruotsalainen sairaanhoitaja: - - - ?
Potilas Seppälä (på svenska): Ja nyt luulen, että tämä syksy on muuttumassa tulehdukseksi. Voitaisikohan kokeilla onko näin?

Ruotsalainen sairaanhoitaja kysyy, onko Potilas Seppälä mahdollisesti kotoisin Suomesta. Potilas Seppälä myöntää olevansa. Ruotsalainen sairaanhoitaja sanoo, että hänpä osaa puhua suomea ja että josko Potilas Seppälä kertoisi ongelmansa uudelleen äidinkielellään. Potilas Seppälä sanoo, että on yskä. Ruotsalainen sairaanhoitaja määrää tulehdusarvoverikokeen ja nieluviljelyn, kurkkaa kurkkuun ja mittaa lämmön ja kun labratulokset ovat valmiit, hän käskee Potilas Seppälän kotiin peiton alle ja kokeilemaan seuraavan viikon ajan sitruuna-hunaja-valkosipuli-höyryhengitys-inkivääri-anis-dieettiä ja määrää ehdottoman liikuntakiellon. Potilas Seppälää harmittaa, mutta salaa hän myhäilee. Hallitseva Ruotsin mestari kaatui nimittäin muutamaa päivää aiemmin luvuin 13-9. Vaikka Potilas Seppälällä olikin pelipäivänä syksy pahimmillaan.

En tiedä, millaista pokan pitelemistä ruotsalaisissa sairaanhoito-oppilaitoksissa on edellä mainitun infektiovastaanottajan opiskeluaikana harjoiteltu, mutta hyvin hän oli mukana diagnosoimassa minulle syksyä ja antamassa siihen päteviä hoito-ohjeita. Selvyyden vuoksi nyt siis mainittakoon, että ruotsiksi HÖST on syksy ja HOSTA on yskä ja minä sekoitan ne toisiinsa AINA. Ei poikkeuksia.

Muita tällä ja aiemmilla reissuilla sekaisin menneitä termejä ovat mm. adulthood - adultery (esitelmä luokan edessä: "kun nuori tulee aviorikosikään, on tärkeää ottaa huomioon..."), seeds - semen ("I just love semen with cereals" amerikkalaisessa aamupalapöydässä - nenäkuorikkohuuhtelu aamuespressolla kaikille muille paitsi pettämättömällä sanalogiikkapäällä varustellulle suomalaiskielikurssilaiselle) ja conversation - convertion (on niin kivaa keskustella uusien ihmisten kanssa vs. on niin kivaa käännyttää uusia ihmisiä). Supermarketissa olen monen muun älyttömyyden lomassa kysellyt, mistä turvapaikasta leivinjauhe mahtaa löytyä (shelf - shelter).
Klok on ruotsiksi viisas ja klo on saksaksi vessa ja olen useampaan kertaan kysellyt jälkimmäistä ensimmäistä puhuttavassa maassa ja tullut erittäin väärin ymmärretyksi.
Ranskan-reissulla minulla oli aivan järjetön tarve sanoa jokaiselle kassaneidille ja tarjoilijaherralle ostosten tai tilauksen päätteeksi Voulez-Vous, sillä, kiitos Moulin Rougen, se on yksi harvoista ranskaksi sujuvasti osaamistani fraaseista.
Mellanmålin ja mellangårdin samankaltaisuuksista olen tainnutkin jo mainita jossain aiemmassa yhteydessä.

Sakset on luonnollisesti maassa kuin maassa fiskars. 

Yskä alkaa olla häviämässä, syksy jatkuu. Ei muuten mikään pöllömpi vuodenaika ainakaan tällä puolella Pohjanlahtea:

Gamla Uppsala

Gamla Uppsala

Taru sorusten herrasta-hobittikylä eikun vieläkin Gamla Uppsala

Sunnuntaikävelyllä Ekonomikum-puistossa

Näkemiin kotiväki, vielä yhdeksän viikkoa aikaa ahkeroida (vaikka sitä kirjallisuuskatsausta) ennen joululomaa!

Lempiasioitani maailmassa: todennäköisyyslaskenta ja tietotekniikka

Hypoteesi: Kylmä ilmasto altistaa elimistön puolustusjärjestelmän stressille, jonka seurauksena erilaiset virukset ja bakteerit pääsevät tunkeutumaan soluhin helpommin ja aiheuttamaan kehossa esimerkiksi flunssan kaltaisen infektion. Jos henkilö S vilvoittelee neljän tunnin tanssilattialla joraamisen päätteeksi +2 asteisessa syysilmassa 20 minuutin ajan juhlamekkoon ja sukkahousuihin pukeutuneena, millä todennäköisyydellä hän on kahden vuorokauden kuluttua siinä kunnossa, että joutuu luentosalissa istumisen sijasta löhöttämään kotona kamalassa flunssassa harmittelen ihanan syyslenkkisään hukkaan menemistä ja (suonette anteeksi inhorealistisen ilmaisun) aivojaan pellolle niistäen? Vastaus: Suurella.

Viime tiistai-iltana juhlimme kurssikaverin syntymäpäivää muistelemalla, miltä opiskelijaelämä maistuu, kuulostaa ja näyttää. Se maistui valkoviiniltä ja päärynäsiideriltä, kuulosti ABBAn hittiputkelta ja Sommartiden-hej-hej-hejltä ja näytti Södermanlands-Nerikes-nationin tiistaibileiltä. Ja näin jälkeenpäin havainnoituna tuntuu kovasti syysflunssalta. Pysyy vielä hetken kotimaan talouden selkäranka kasassa tällä nenäliinakulutuksella, voin taata.

Olemme edenneet opinnoissa tällä viikolla määrällisten tutkimusmenetelmien kertaamiseen ja tilastotieteen alkeisiin. Viikon aikana on tehty ryhmätöinä määrällistä tutkimusta ja tilastoja vuosikurssimme opiskelijoiden terveydentilasta, terveystottumuksista, vapaa-ajan harrasteista, ikärakenteesta, pohjakoulutuksesta, iästä, kotimaasta jne. ja tutustuttu paremmin paitsi toisiimme myös erilaisiin maailmanlopun tietokonekammotuksiin, kuten SPSS:aan ja R:aan.

Jos tämä nyt ei ole mistään aiemmista asianyhteyksistä tullut ilmi, niin mainittakoon, ettei automaattinen tietojenkäsittely kuulu jokapäiväisten intohimojeni top tuhat -listalle ja siksi yksi opiskelupaikan hakumotiiveistani oli päästä vähän helvetin kauas pääasiallisesti potilastietojärjestelmien ääressä nökötetyistä työpäivistä ja vähän lähemmäs humanitääristen ihmiskontaktien kautta tehtävää terveyden edistämistyötä. Millähän todennäköisyydellä arvelin, että näin pääsisi 2010-luvulla käymään yhtään missään päin maailmaa, saati sitten yhdessä sen teollistuneimmista maista?

Todennäköisyyslaskenta on siis lyhyestä matematiikasta rimaa hipoen läpi suoriutuneelle (vrt. tähän) melkoinen akilleen kantapää, mutta taito on terveystieteissä merkittävä ja siksi sitä nyt opiskellaan yötä päivää.  Tietokoneohjelmat tekevät onneksi laskutoimitukset tällaisten kymmensormijärjestelmä keskellä kämmentä syntyneiden tietotekniikkanerojen puolesta, mutta kun niitä ohjelmiakin vielä pitäisi opetella käyttämään. Ja minä kun menetän hermoni jo satunnaisten älypuhelinkohtaamisten kanssa! En jaksa käydä tässä nyt mihinkään yhden naisen kapinaan tietoyhteiskunnan kehittymistä vastaan, mutta kyllä muutamaan kertaan tämän viikon aikana muun muassa tuon SPSS:n kanssa taistellessani on käynyt mielessä, josko vanha kunnon harppi, geokolmio ja värikynälaatikko saisivat oikein käytettyinä aikaan ihan päteviä vastikkeita niille näyttöpäätteelle miten kuten tuurilla sohituille piirakkadiagrammeille.

Jaa-a, toisaalta kuulen karman nauravan iloisesti ääneen jossain selkäni takana. Tapahtuipa kerran eräässä itäsuomalaisessa ammattikorkeakoulussa, että eräs terkkariopiskelija kuvitteli, ettei IKI-KUUNA PÄIVÄNÄ tule elämässään tarvitsemaan jotain tilastolaskentaohjelmaa, halooo-o ja sitten kävi niin, että joulutorttukahvit ja lyhyt mutta tehokas preppaus tutkimusmenetelmien harjoitustyöhön vaihtoivat eräässä hämärässä kellarikahvilassa omistajaa, ja tässä sitä nyt ollaan neljä vuotta myöhemmin lirissä saman hitsin SPSS:n kanssa. Minkä taakseen jättää...

Terveystieteiden lisäksi todennäköisyyslaskenta keskittyy omalta osaltani tällä hetkellä siihen, ehdinkö parantua flunssasta ennen sunnuntaina Ulriksdals SK:ta vastaan matsattavaa harkkapeliä. Treenit ovat menneet viime viikonloppuna revähtänyttä etureittä lukuunottamatta mukavasti ja liiasta vapaa-ajasta aiheutuvia pulmia ei ole jääkauden aloittamisen jälkeen ollut. Nyt koitan keksiä ihmeparannuskonstia, ettei ensimmäistä ruotsalaista ringettepelikokemusta tarvitsisi venyttää myöhemmälle syksyyn. C-vitamiinia siis huuleen ja unta nassuun huolella seuraavat päivät.

Nuhaisesta ja kuumeisesta olosta huolimatta nälkä alkoi kurnia, ja päätin buranan voimalla kokeilla leipoa itselleni jotain vitamiinipitoista parannusherkkua. Esimerkiksi suklaakakkua. Todennäköisyys, että tässä asunnossa löytyy kaapista aina jotain, josta voi leipoa jotain terveellistä ja ravitsevaa: erittäin hyvä.

Ohje tähän superfoodiksi laskettavaan kladkakkaan (maistuu paremmalta kuin kuulostaa) kuuluu näin:

1. Riko kulhoon kaksi kananmunaa.
2. Lainaa kämppikseltä 3 dl sokeria, kaada munien sekaan.
3. Huomaa, ettei sinulla ole vehnäjauhoja. Lainaa kämppikseltä 1,5 dl vehnäjauhoja ja kaada ne sokerin ja munien sekaan.
4. Sulata jääkaapista löytynyt säälittävä 25 gramman nokare voita. Huomaa, että ohjeessa sanotaan 100 g. Lainaa kämppikseltä 75 g voita ja sulata sekin. Älä käytä mikrokupua
5. Anna voikimpaleen räjähtää mikrossa. Kaavi sulanut voi lautaselta ja mikron katosta munien, sokerin ja vehnäjauhon joukkoon. Pese mikro.
6. Lusikoi 4 rkl tummaa kaakaojauhetta muiden aineksien sekaan.
7. Sekoita hyvin, ei tarvitse vaahdottaa.
8. Huomaa, että vispilä on aivan väärä instrumentti tämän taikinaseoksen käsittelyyn. Vaihda ruokalusikkaan.
9. Kaada taikina irtopohjavuokaan. Älä voitele saati korppujauhota.
10. Muista, että uuni toimii vasta kun siitä kääntää sellaisen kivan ajastinturvakellon kaakkoon.
11. Odota, että uuni lämpeää 175 asteeseen.
12. Paista kakkua uunin ala-keskitasolla 15-20 minuuttia.
13. Ota kakku pois uunista ja anna jäähtyä.
14. Ripottele pinnalle tomusokeria. Esimerkiksi valkosipulipuristimen avulla.
15. Kaavi kakku veitsellä ja lusikalla irti vuoasta, laita päälle nutellaa ja sitten omnomnom!

Maistuu appelsiinituoremehun kanssa. Tai ilman.

Diagrammin mukaan 75%:n todennäköisyydellä suklaakakkua syödään vielä illalla ja viikonloppunakin.

Vapaaehtoinen kohta 16: Tiskit voi jättää tiskialtaaseen ja taikinasotkut pöydälle, kämppis tulee kotiin ulkomaanreissulta vasta 10 päivän kuluttua. Kirjoita muistilappu lainaamistasi tarvikeista ja käy kaupassa ennen kuin kämppäkaveri tulee takaisin kotiin. Kiitä kohteliaasti lainasta.

Odota, että suklaakakku ja uni parantavat flunssan. Laske odotellessa muutama todennäköisyyslasku ja huomaa, että Täydellisten naisten vitostuotantokauden kanssa olo tuntuu jotenkin paljon terveemmältä.

Vihainen feministi sisustaa

Silloin kun vielä luulin, että isona voi olla ihan mikä haluaa työllistymisnäkymistä ja palkkauksen realiteeteista välittämättä, haavelin puolitosissani sisustussuunnittelijan opinnoista. Toisin kävi. Minusta tuli maailmanrauhaa, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja lasten ja nuorten hyvinvointia uraputkensa päässä tavoitteleva hoitotyöntekijä. Näillä tulevaisuusnäkymillä mitä todennäköisimmin enemmän tai vähemmän ikiopiskeleva sellainen.

Hyvä puoli sekä toteutuneessa ammattivalinnassa että opiskelijastatuksessa on se, että saa muuttaa usein ja sisustaa alusta loppuun saakka uuden kämpän jokaisen muuton yhteydessä. Tällä palkkatasolla aikalailla samoilla mukana kulkevilla sisustuselementeillä, mutta silti uusien seinien sisällä ja uudella pohjaratkaisulla.

Suunnilleen 12-vuotiaasta saakka säännöllisiin ja rakkaimpiin harrastuksiini on kuulunut rullata kämpän sisältö vähintään muutaman kerran vuodessa (tai kuukaudessa...) seinustalta toiselle, ympäri ja takaisin. Ja piirtää pohjapiirrustuksia ja ottaa kuvia hienoista ja toimivista somistusratkaisuistani. Viimeisimmässä Suomen-kodissani en äärimmäisen huonekalujen siirtelyvastaisen avopuolison ansiosta ehtinyt toteuttaa tätä puolta itsestäni, joten olen Uppsalassa myllännyt huonetta iltatolkulla toimivaan ja miellyttävään järjestykseen nyt kahden menetetyn vuoden edestä. Ja koska minulla ei ole instagrammia (joka on vissiin joku sellainen hieno ja moderni valokuvanlataus- ja muokkausohjelma) tai muuta vastaavaa erityistä kuvasivustoa, jossa voisin esitellä feng shui -oivalluksiani, käytän nyt häikäilemättömästi mahdollisuuden hyväkseni ja postaan oman mediani välityksellä pienen sisustusunelmaohjelman tänne reissublogiin.

"Ennen"-kuvia ei valitettavasti ollut saatavilla, mutta "jälkeen"-kuviin voi halutessaan kuvitella joskus vanhassa maailmassa tulleen T.I.L.A-ohjelman tunnusmusiikin ja miellyttävän sisustussuunnittelijaäänen kertomaan, että tämä tässä on kuulkaas sänky ja nämä ovat verhot ja molemmat on muuten vintagelöytöjä koska tässä haettiin opiskelija-asuntoon mummolan vintin tunnelmaa ja budjetti oli roimasti alle kuukauden opintotuen.

Tähän kohti tulee ensin laatta-piste-koleeeksiooon -mainosmusiikki, se tuli aina maikkarilta T.I.L.A:n alkutekstien yhteydessä.

Nyt ohjelma alkaa.

T.I.L.A-ääni sanoo:  Noniin, tervetuloa tänne viikon muuttuja -kotiin. Tänään puuhastelemme soluasunnossa, johon pitäisi saada vähän väriä ja tunnelmaa pintaan. Huoneen ainoa asukas opiskelee Uppsalan yliopistossa maisteritutkintoa, pääaineenaan kansainvälinen terveys, ja opintoihin liittyvät kurssit, aktiiviosallistuminen kansainvälisen politiikan järjestön iltaluennoille sekä ringetteharrastus pitävät hänet niin kiireisenä, ettei hänelle ole jäänyt kovinkaan paljon aikaa paneutua tähän 12 neliön solun sisustukseen. Kuten kaikki kunnon feministit, myös meidän tämän päivän asukkaamme rakastaa kaikkea vaaleanpunaista ja kimaltavaa, ja toiveena oli, että tämä mieltymys otettaisiin asunnon muodonmuutoksessa huomioon.

Mennäänpä sitten katsomaan, mitä me saimme täällä aikaiseksi:

Tästä huoneen ovestahan näkyy ihan suoraan naapuriin! Näyttäisi siltä, että tuossa sinun kanssasi kulmakkain olevassa asunnossa valmistetaan ruuaksi tänää lihapullia, vastapäisen talon olohuoneissa katsotaan televisiosta big brotheria ja - - oho, mikäs se tuolla ikkunassa vilahti!

Tähän haastavaan näkymäpulmaan tarvitaan verho, joka toimii näköesteenä, mutta päästää valon läpi. Ai kappas, täältä meidän vakiokangaskaupan loppuunmyynnistä löytyikin tällainen kiva kangas (2 €), tämän voi kätevästi lyhentää askarteluteipillä (2,5 €) ja Sokos-hotellin ompelusetillä (0 €) niin että sen saa tuohon hienosti asennettuun verhotankoon roikkumaan.

Tähän ikkunalaudalle me laitamme tällaisen harvinaiseen Evergreen-sukuhaaraan kuuluvan huonekasvin piristämään tunnelmaa. Ai sulla on tällanen matkaenkeli? Ai sait sen läksijäislahjaksi valmentamaltasi ringettekoulujoukkueelta vuosia sitten? (Häkeltynyt asukas muistelee että siitä on jo 8 vuotta!?) No sitten se pitää asettaa arvoiselleen paikalle, kas näin tähän ikkunalaudalle näkyviin.

Näitä entisajan vinyylilevyjä (1-5 € / kpl) voi käyttää tällaisina pikantteina sisustuselementteinä. Kannattaa valita sellaisia, joista tulee hyvälle mielelle. Esimerkiksi tällainen:

T.I.L.A-ääni jatkaa: Sitten meillä on täällä tämä kivan persoonallinen ja uniikki Ikean vaatelaatikosto. Tähän päälle kävisi näppärästi tällainen kivan persoonallinen Ikean peili niin saadaan tästä samalla sellainen haaveilevan teinitytön meikkipöytä.

(T.I.L.A-ääni kuiskaa: MITÄ ai sä oot 24!?) No tästä saa tällaisen kivan ööh aikuisen naisen näköisen meikkipöydän myös. Ostetaan tällainen vanha kippo tähän säilytysastiaksi meikeille, se tuo jotenkin sellaista ajatonta ja arvokasta (1,5 €) tunnelmaa. Tämä ihastuttava korurasia on muuten käsintehty valmistujaislahja poikaystävän suvun puolelta ja se asetetaan tähän päälle näin kunniapaikalle koska se on vaaleanpunainen ja kimaltaa.

Sitten meillä on vielä täällä tämä makuualkovi. Asukkaan toiveesta tähän asetettiin valkoiset kukkaköynnöksiset pimennysverhot, ja ne ovatkin olleet jo kovassa käytössä. Lisäksi ne keräävät todella kätevästi kaiken ylimääräisen pölyn tästä sängyn edustalta. Tästä sängyn päädystä löytyy tällainen teinityt - - öh, aikuisen vakavasti otettavan ihmisen kaukorakkauskollaasi, joka koostuu valokuvista ja filosofisia elämänohjeita antavista lehtileikkeistä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä Fazerin Geisha-suklaan mainos tässä vasemmalla.

Tämä tunnettu iskulause "Huomenna on maailmanrauha ja suklaa laihduttaa" on askarreltu erään muutaman vuoden takaisen Jyväskylän kesätyöpätkän pitkinä tylsinä iltoina vaaleanpunaisesta kartongista ja kontaktimuovista. Realistisen sanoman tehosteeksi sanojen väleihin on liimattu vaaleanpunaisia keinokristalleja.

Seuraavassa jaksossa menemme mahdollisesti lapsiperheen remonttivalmiiseen rintamamiestaloon katsomaan, montako kymppitonnista ehdimme upottaa salaojajärjestelmän uusimiseen ja eristevillojen kuivattamiseen kolmenkymmenen minuutin ohjelma-aikana. Näkemiin ensi vuosikymmeneen!

T.I.L.A-musiikki soi ja valokuvat tulevat vielä uudestaan ruudulle.

T.I.L.A-ääni poistuu reaalimaailmaan tekemään viimehetken tarkennuksia huomisaamun tutkimuskysymysseminaarin Powerpoint-esitelmään.

Verkot on

Kolmas viikkopäivitys Uppsalasta tulee muutaman päivän viiveellä, olemme kokeilleet kollektiivista internetittömyyttä perjantaista lähtien koko kerrostalon voimin. Minulla oli paljon kotiin skypettämistä, kirjallisuuskatsauksen taustatutkimusta, juna-aikataulujen tsekkailua ja Täydellisten naisten neljättä tuotantokautta koskevia suunnitelmia viikonlopulle, mutta ne kaikki hirttivät kiinni johonkin Ekonomikum-puiston ja kerrostalokompleksimme kolmannen kerroksen asuntojen seinien välille. 

Tänään pirautin jostain tervetulomessuilla saamastani Hätätapauksia varten -käyntikortista löytyneeseen teknisen tuen puhelinnumeroon ja tietokonekorjaajasedän kanssa yhdessä pähkäilimme puolen kuukauden puhelinsaldoni edestä englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi että missä mättää ("click the kjooomenthookheskys now - - - hjyyvä yyota kiiittos"). Minulle ei ongelman lähde olisi suurella todennäköisyydellä selvinnyt edes suomeksi, mutta tietokonekorjaajasetä sai tilanteen hanskaan ja sen johdosta luistelen edelleen sitä kirjallisuuskatsausta karkuun kirjoittamalla muutaman rivin Ruotsin-terveisiä.

Jos erään ystäväni legendaarinen määritelmä tietoyhteiskunnalle ("se on sellainen yhteiskunta, joka tietää kaikkia asioita") osuu kohdilleen, on täällä siis majaillut viikonlopun yli yksi yhteiskunnan opiskelijaelätti, joka ei ole tiennyt pariin vuorokauteen mistään yhteiskunnasta juuri yhtikäs mitään, ellei sitä UppsalaTidningenin viimeisimmässä ilmaisjakelupainoksessa erikseen mainita. Tämän johdosta äskettäin ohitettuun viikonloppuun osui paljon kaikkea hyvin satunnaisella tuurilla nähtyä ja koettua. Sunnuntaiaamun tuntemuksista päätellen erityisesti koettua.

Luulen, että lukijoista nokkelimmatpokkelimmat arvaavat mistä puhun kun kerron, että eilinen sunnuntaiaamu oli melkoista tuskaa. Tiedättekö, se viikonloppuaamun tunne, kun pitää keskittyä vain hengittämään sisään-ulos-sisään-ulos, silmissä vilisee vihreitä ja vaaleanpunaisia tähtiä, jokainen kehon lihas on maitohapoilla vaikka juuri on kuorsannut prinsessaverhoillussa alkovissa kahdeksan tunnin yöunet. Suu on kuin Nevadan Kuolemanlaakso, vaikka juomaa on edellisenä päivänä mennyt vähintäänkin litratolkulla ja mahalaukun sisältö pyrkii aamumyslejä napostellessa takaisin kohti päivänvaloa voimalla, joka laittaisi herra Newtonin kyseenalaistamaan vielä kertaalleen, mitä sen omenan kanssa tulikaan aikoinaan havaittua. 

Kuulkaa sellaisina aamuina ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla, lähteekö se sillä millä se on tullutkin. Siksi matkustin sunnuntaina Sollentunavallenin urheilupuistoon viettämään vielä toisenkin parituntisen tappotreenien merkeissä.

Ringettekausi on alkanut!

Jos joku on joskus harrastanut jonkinlaista joukkuejääurheilua, niin se joku tietää, miten kiva pikku eufemismi "luistelutreenit" on käsitteelle "tunti turpaan niin, että treenin lopussa reisi-, pohje- ja pakaralihasten toimintakyky on ihan kelvollisesti verrattavissa alaraajahalvauspotilaan tahdonalaisen lihaksiston toimivuuteen". Sellainen oli tämän harrastelijaurheilijan kauden 2013-14 ensimmäinen jäätreeni. Viivaluisteluiden (täällä luistellaan viivoja muuten myös sellaisessa kivassa tähtikuviossa - jarrutusten ja äkkispurttien määrä noin viisinkertainen normaaliin viivaluisteluun), rintamasuunta- ja nopeusvaihtoharjoitusten sekä kentän miljoonaan kertaan kiertämisen päätteeksi vedeltiin vielä kevyt puolituntinen mukavatempoista höntsäpeliä ilman vaihtopelaajia. Ilman juomataukoja. Kaikki edellämainittu 99-prosenttisesti ruotsiksi. 

Valmentaja otti heti alkuun tiukan asenteen tähän kielikysymykseen. En ymmärtänyt ihan kaikkea ihan heti (eli noin puolet siitä mitä fläppitaululle piirrettiin ja suullisesti ohjeistettiin meni enemmän tai vähemmän yli kypärän) ja kun treenin alussa kysyin, voisinko ihan nopeasti varmistaa enkuksi, mistä esim. tässä tähtihommassa on kyse, niin vastaus kuului, että nu ska du lära dig några svenska ja sama fläppitauluselvitys uudestaan. Vanha kunnon seuraa johtajaa -selviytymistaktiikka toimi melko moitteettomasti ja joukkuekaverit neuvoivat avuliaasti siellä missä en ehtinyt jutun juoneen riittävän nopeasti mukaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että koutsi puhuu vissiin myös jonkin verran suomea, eikä ollut kovin hankalaa arvata kenelle ohjeistus oli suunnattu kun kentän laidalta kuului spurtteja vedettäessä puhtaalla härmällä että VAUHTIA VAUHTIA VAUHTIA!

Lauantain jää ja loppuverkka menivät niin fyysikan kuin kielipäänkin osilta vissiin sen verran pakettiin, että joukkueenjohtaja toivotti tervetulleeksi porukkaan kertomalla, että sunnuntaiaamuna jatketaan toisella samanmoisella. Palautusjuoman, hiilaritankkauksen ja venyttelymaratonin (hmmm ja yhden Uppsalan Taiteiden yössä vietetyn illan) turvin pääsin omin jaloin rautatieasemalle myös sunnuntaina, valmiina ottamaan vastaan mitä pillin kapeammasta päästä käsketään. Sunnuntaitreeni ei ollut varsinaisesti ihan sunnuntaitreeni, mutta kyllä eilinen vähän lauantaipäivää armeliaammalla sisällöllä silti sirklattiin.

Tällä hetkellä sellaiset pienet ja vähäpätöiset asiat kuten sukkien pukeminen, tuoliin istuutuminen (lattiaa en ole uskaltanut edes kokeilla) tai aivastaminen tuottavat lihaksistossa puhdasta tuskaa. Ettekä ikinä arvaa. Mulla ei ole ollut Ruotsissa vielä kertaakaan näin kivaa!

Pikkuveljen jääkiekkokassi on nykyään isosiskon ringettekassi. Kiitos lainasta <3

Sollentunavallen: vasemmalla yleisurheilukenttä, sen takana alhaalla futiskenttä sekä oikealla kaksi jäähallia ja skeittiparkki

* * * * *

Viikonlopun aikana internetin puuttumisen aiheuttamia random-sattumuksia: juna-aikataulut, tapahtuma-aikataulut, kaikki muutkin aikataulut. 

Sollentunaan on Uppsalasta suunnilleen puolen tunnin junamatka. Koska nykyään kaikilla on netti, oli treeneihin sopivia matkustustapoja hitusen hankalaa etsiä muualta kun lähtevien junien laiturilta lauantaiaamuna kello 9:00 (tätähän olisi ollut täysin turhaa tehdä esim. muutamia päiviä etukäteen). Lisäksi internettiä tarvitsee näköjään päivittäin kaikkeen muuhunkin normaaliin elämään:

"Ai sulla ei oo älypuhelinta? No sit sä voit ostaa tällasen 100 kruunua ylimäärästä maksavan lippukortin mihin voit ladata tän sun matkan." Anteeks, kiitos ja olehyvä.

"Ootas nyt kun mä en muista monelta ne huomiset jäät alkaa, kato kotona meidän nettisivuilta päivitetty aika." Joo mä koitan tulla suunnilleen kaks tuntia etuajassa niin varmasti ehdin.

"Me sit ilmotellaan facebookissa että monelta kokoonnutaan ja missä ja mihin mennään niin kattokaa kaikki sit sieltä." Kivaa lauantai-iltaa kurssikaverit, mä vedän pienen palauttavan kävelytreenin kaupungilla ja koitan arvata sen paikan ja ajan.

"MATTI NYKÄNEN ON BB-TALOSSA!?!" Ja kaikki muutkin viikonlopun tärkeät yhteiskunnalliset tapahtumat.

"Ex-tempore kutsu ryhmässä International Health Cohort: Tervetuloa kaikki meille sunnuntaina jordanialaiselle illalliselle ja tutustumaan paremmin toisiimme!" Tervetuloa tänne lukemaan kirjoja kynttilän valossa, oma seura paras seura.

Viimeinen oli liioittelua. On meillä sähköt.

Toisaalta tietotekniikaton viikonloppu oli ihan piristävää vaihtelua. Lauantaina Uppsalassa juhlittiin taiteiden yötä (Kulturnatten), enkä joutunut kävelemään yksikseni kaupungilla loppujen lopuksi kuin reilun tunnin ennen kavereiden löytymistä. Näin matkalla haarniskapukuisen ritarisaattueen ratsastamassa hevosilla, käsissään seipäiden nokkaan kiinnitettyjä liekehtiviä viirejä. Keräsivät lahjoituksia Uppsalan yliopistolliselle sairaalalle. En tiedä teistä, mutta jotenkin itse pidän Elämä lapselle -järjestön Teemu-nallea vähän symppiksemänä vaihtoehtona. 

Sunnuntain treenien jälkeen Uppsalan-junaa odotellessani kävin ajankuluksi Tukholman keskustassa iltakävelyllä. Harjoittelin suunnistustaitoja ja haistelin Skandinavian pääkaupungin muotituulahduksia - Tukholman oman elämänsä huippumallien ja hipstereiden joukkoon sulautuu syksyllä 2013 semihelposti vaikka päällä on virttyneet Suonenjoen Kiekkokarhujen kollarit ja neljä kesää ja aika monta kilometriä kuraista pururataa nähneet juoksulenkkarit. Ysäritossut ja jumppahousut ovat siis tällä hetkellä kuuminta katumuotia tällä puolen Pohjanlahtea. Converset ja manolot naulaan kotisuomessa, H&M lanseeraa näillä streetwear-näkymillä aivan satavarmasti uuden lenkkikenkä- ja pilottitakkimalliston ennen ensi kesää! 

Tukholman kaupungintalo ja Itämerta

Tukholman päärautatieaseman edustalla oli käynnissä remontti. Aukirevittyä asema-aukiota vahtiva mekaanikko-insinööri Nils Ericsonin patsaskin oli saanut päähänsä asianmukaisen työmaakypärän.

Tervetuloa (väliaikais)kotiin!

Johtopäätökseni kolmannesta kokonaisesta Uppsala-viikonlopustani: ihmisen sosiaalinen verkosto rakentuu yhteiskunnassamme äärimmäisen vahvasti toimivan tietotekniikan ja sosiaalisen median varaan. Käytännössä katsoen kaikki yhteiset asiat hoidetaan ja tiedotetaan internetin välityksellä. Jos putoaa virtuaalisesta verkosta, putoaa aika äkkiä pois sosiaalisestakin kanssakäymisestä. 

Onneks mulla on (älyttömässä) puhelimessa 3g:n lisäksi tallennettuna sellainen turvaverkko, että ajasta ja paikasta riippumatta voi tarpeen vaatiessa ottaa puhelun Pohjanlahden yli ja vaihtaa kuulumisia. Ja kirjahyllyssä hyviä kirjoja facebookittomia viikonloppuja varten. Ja Sollentunassa kokonainen ringettejoukkue, jonka kanssa voi vetää tulevan kauden aikana säännöllisesti happotreenit vaikka netti ei toimisi koko talvena.

Olisipa vielä joku sellainen virtuaalisovellus, että tietokoneen ruudulle ilmeistyisi joku henkilökohtainen opintokoutsi huutamaan VAUHTIA VAUHTIA VAUHTIA jos sivuhistoria rekisteröi liian pitkän Facebook- tai Youtube-istunnon silloin kun kotikoneen ja yliopiston kirjaston välisen verkon pitäisi käydä kuumana niistä kirjallisuuskatsausartikkeleista. Eiku hommiin! 

"...konepistooli laulaa ja sota soi, mitä ollaan opittu aikasemmasta tota noin? Tota noin?" (Asa, 2009)

Tänään minun piti kirjoittaa siitä, miten polkupyörällä ajaminen ja kaikki siihen liittyvä oheistoiminta Uppsalassa ovat vaatineet ihan uudenlaista totuttelua, siitä, miten olen saanut opiskelijakämppäni jo melkoisen kotoisaan kuntoon, ja siitä, miten kaikki ulkomaille sijoittuvat arkirutiinit kuten ruokakaupassa käynti ja pyykkituvan varaaminen tuntuvat alkuun niin hirveän ihmeellisiltä ja raportoimisen arvoisilta asioilta. Ensimmäiseen varsinaiseen opiskeluviikkoon on mahtunut näitä kaikkia. Mutta erityisesti ja ennen kaikkea siihen on mahtunut Uppsalasta noin 4500 kilometrin päässä tälläkin hetkellä käytävän konfliktin käsittelyä, ja minusta tuntuu, että nyt on ihan pakko vähän kirjoittaa alkuun siitä.

Parin vuoden takaisen Arabikevään kuohunnoissa Syyrian hallituksen ja opposition väliseksi siviilisodaksi räjähtänyttä kriisiä on vatvottu edestä, takaa ja ympäriltä tällä viikolla varmasti yhdessä jos toisessakin Uppsalan yliopiston luentosalissa, niin ikään siis myös meidän oppitunneillamme. Globaalin terveyden kurssin opetussisällöt ovat saaneet surullisen esimerkkikontekstin, kun lähes minkä tahansa viikon aikana käsittelemämme ongelman on joko luennoitsija tai joku opiskelijoista liittänyt Lähi-idässä riehuviin hirveyksiin. Olemme kuvitteellisesti organisoineet mielenterveyshuoltoa pakolaisleireille, pohtineet kansainvälisen avustustyöryhmän kokoamisessa huomioon otettavia asioita ja neuvotelleet, mikä neuvoksi kun sisällissota on siinä tilanteessa, etttä siviilit rajojen sisäpuolelta eivät pääse toimivan terveydenhuollon luo, eikä terveydenhuolto rajojen ulkopuolelta sitä tarvitsevien ihmisten tavoitettaviin. Pääosalla kurssin tähänastisista luennoitsijoista on pitkän linjan kenttäkokemus terveydenhuollon kriisityöstä konfliktialueilla ja käytännön esimerkkejä on sadellut paljon.

Jos ei terveydenhuollon, niin ainakin kriisinratkaisemisen vaikuttavimpia käytännön esimerkkejä latelivat tiskiin tämän viikon maanantaina yliopistolla vierailleet YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n tämänhetkinen apulaispääsihteeri Jan Eliasson. Ilmeisesti luennon suunniteltu alkuperäinen tarkoitus oli esitellä Annanin vastikään julkaistua Interventions: A Life in War and Peace -kirjaa, mutta kuinka ollakaan, puolitoistatuntinen lipsahti kovin pitkälle Syyrian tilanteen problematiikan käsittelyyn.

Tilanne on lyhykäisyydessään nyt siis sellainen, että Syyriassa tapahtuu asioita, joilta muu maailma ei voi sulkea silmiään. Sisällissodan osapuolet ovat tappaneet toisiaan ja siviilejä tähän mennessä YK:n arvion mukaan 100 000, 6000 heistä lapsia. Kaksi miljoonaa syyrialaista on joutunut tai onnistunut pakenemaan sodan jaloista, suurin osa heistä Jordaniaan, Irakiin, Turkkiin ja Egyptiin. Maan sisäisiä pakolaisia on YK:n arvion mukaan viisi miljoonaa. Noin puolet näistä pakolaisista on alaikäisiä lapsia. Se tekee yhteensä kolme ja puoli miljoonaa lasta ja nuorta, jotka syntyvät tai kasvavat ja koettavat selviytyä joko sisällissodan kauhuissa tai vuosien pituisella turvattomalla telttaretkellä vieraassa maassa ilman sosiaaliturvaa, pysyvää terveydenhuoltoa tai koululaitosta. Osa ilman vanhempia tai muuta perhettä.

Annanin ja Eliassonin päällimmäisiksi huolenaiheiksi nousivat erityisesti kaksi Syyrian konflikissa esiin tullutta seikkaa. Eliasson mainitsee YK:ssa jännitettävän sitä, että sisällissodan osapuolista on konfliktin edetessä yhä enenevissä määrin alettu puhua hallituksen ja kapinallisten sijasta alawateista, sunneista, kurdeista, juutalaisista ja kristityistä, toisin sanottuna uskonnollisista ja etnisistä ryhmistä kansallisuuden tai poliittisen suuntautumisen sijaan. YK:lla on mitä todennäköisimmin vielä tuoreena mielessä kriisit, jotka alkoivat tilanteista, joissa ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja (Ruandan kansanmurha) ja jugoslavialaisista serbejä, kroaatteja, albaaneita ja sloveeneja (Bosnian ja Kosovon sodat). Huoli numero kaksi on pakolaisvirtoja vastaanottavien maiden rauhan säilyttämisessä: kymmeniätuhansia pakolaisia jatkuvalla virtauksella vastaanottavat valtiot tasapainoilevat vielä itsekin Arabikevään ja Irakin sodan jäljiltä sekä taloudellisesti että poliittisesti tulenarassa tilanteessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen valtion pakolaiskiintiö vuodelle 2013 on 750, joista kiireellistä sijoitusta vaativille hätätapauksille (esimerkiksi syyrialaisille) on korvamerkitty 100 paikkaa.

Kansainvälisen yhteisön väliintulosta Syyrian konfliktin pitkittyessä on maailman ykkösnaisten ja -miesten neuvottelupöydissä käyty taatusti keskustelua, mutta erityisesti elokuun 21. päivän tapahtumat saivat maailmanpoliisit ja apurit varpailleen. Syyriassa murhattiin tuolloin useiden toisistaan riippumattomien tiedotusvälineiden mukaan 1400 ihmistä, heistä hieman yli 400 lapsia, joukkotuhoaseeksi luokitellulla syriinikaasulla. Syrian Observatory for Human Rights:n mukaan vahvistettuja kuolleita oli lauantaihin (7.9.13) mennessä "vain" 502. Mikä tahansa luku noiden väliltä pitääkin paikkansa, hermokaasua on kuitenkin vahvistetusti käytetty Syyriassa siviileiden tappamiseen.

Maailman valtioista tällä hetkellä 189 on allekirjoittanut ja ratifioinut Geneven sopimuksen, jossa sitoudutaan olemaan käyttämättä tai valmistamatta kemikaalisia joukkotuhoaseita. Egypti, Pohjois-Korea, Angola, Etelä-Sudan ja Syyria ovat jättäytyneet toistaiseksi sopimuksen ulkopuolelle. USA:n mukaan hermokaasuiskuista on vastuussa presidentti al-Assadin joukot (hallitus), ja esimerkiksi Ranska ja Iso-Britannia seisovat tämän väittämämän takana. Arabimaiden merkittävimpiin medioihin kuuluvan Aljazeera -uutistoimiston mukaan Venäjän Putin taas väittää, että kapinalliset ovat syypää hermokaasumurhiin.

USA:n kongressi käy parhaimmillaan neuvotteluja, tuleeko Syyriaa rangaista hermokaasuiskuista, vaikka se ei periaatteessa ole sitoutunut noudattamaan sopimusta kemiallisten joukkotuhoaseiden käyttämättömyydestä. Putin ja Obama vääntävät kättä, onko ulkomaailmalla (käytännössä siis mitä ilmeisimmin USA:lla) oikeus puuttua aseellisella iskulla toisen valtion sisäiseen konfliktiin. Muut maailman vallankahvassa kiinni olevat valtiot, muiden muassa Kiina, Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka ovat iskuista pidättäytymisen kannalla, kuten on myös Euroopan Unioni. USA:n ulkoministeri koettaa Aljazeeran mukaan neuvotella Arabiliittoa iskujen puolelle, joskin toistaiseksi ainakin Iran on varoitellut ulkopuolisen aseellisen väliintulon leimauttavan koko tulenaran Lähi-idän lieskoihin.

Hermokaasuisku on siis vienyt Syyrian konfliktin maan sisällä yhä vakavammalle tasolle ja samalla nostanut muun maailman painetta asettua joko aseellisen väliintulon, poliittisen dialogin tai sivustaseuraajan rooliin jättäytymisen kannalle.

"But isn't a killing of a man much more important than how he is killed?" Retorisoi Kofi Annan viikko sitten.

YK:n edustajina sekä Eliasson että Annan puhuivat konfliktin sovittelussa aseettomien ratkaisujen puolesta, eikä heiltä muuta maailmanrauhan liputtajaksi toisen maailmansodan raunioille perustetun organisaation miehinä oikein sovi odottaakaan.

Terveydenhuollon näkökulmasta yhteenveto tämän viikon aikana oppimastani voisi olla ehkä tällainen: Syyriassa muhii katastrofi, jota mikään kotihoitokampanja, terveyskeskus, sairaalaorganisaatio tai rokotustutkimus ei ratkaise. Silti olisi tärkeää, että niin kukin yksittäinen valtio kuin kansainvälinen yhteisökin näkisivät ne sijoituksina, jotka ehkäisevät hirveän paljon isompia ja monimutkaisempia ongelmia. Eivät todennäköisesti sotia, mutta paljon muita. Niin mielenkiintoista kuin kriisihuollon opiskelu onkin, pyörii mielessä asian kääntöpuoli: maailmassa on miljoonia ihmisiä, joille aseellisesta konfliktista aiheutuva väliaikaisterveydenhuolto, pakolaisleirien massiiviset rokotuskampanjat, puutteellinen sanitaatio ja ruokahuolto ja ennen kaikkea jatkuva turvattomuuden tunne ovat jotain aivan muuta kuin antoisia ryhmätöitä, videotallennettuja luentoja ja näkökulmia antavia puheenvuoroja.

Mihin tahansa suuntaan USA:n ja Syyrian ja niiden myötä koko maailman tilanne tulevalla viikolla kehittyykin, toivon, että siellä päin on enemmän tilaa rauhanomaiselle keskustelulle ja kansainvälisen diplomatian keinoille kuin ohjuksilla osoittelulle. Jos sitä odotellessa maailman mahtimaiden johtajia hieman pienemmälle ihmiselle tulee fiilis, että tartteis tehdä jotain, niin esimerkiksi YK:n lastenjärjestö UNICEFin kautta voi koettaa inhimillistää kaikkein pienimpien uhrien oltavia siellä, missä se on mahdollista.

Useimmat poliittiset konfliktit keittyvät kokoon vuosikausien - usein vuosikymmenien - saatossa. Kun ne kärjistyvät siihen, että yksi tai useampi osapuoli tarttuu aseisiin, on helppoja ja yksioikoisia ratkaisuja entistä vaikeampaa löytää. En tunne kansainvälistä rauhan ja konfliktin tutkimusta niin tarkasti, että voisin tässä mitenkään järkevästi kommentoisa USA:n tai minkään muunkaan tahon pohdintoja Syyrian kriisin ratkaisemiseksi. Silti ihan amk-pohjaisen terveydenhoitajatutkinnon suorittaneena mielessä käy usein, voitaisiko 2010-luvun maailmassa ehkäistä näitä tragedioita, jos esimerkiksi sodankäyntiin ja joukkotuhontaan soveltuvien aseiden valmistaminen, ostaminen ja myyminen ei olisi niin huomattavan paljon vähemmän säädeltyä ja valvottua kuin vaikkapa kansainvälinen banaanikauppa.

Primaaripreventio, anyone?

Ilmaista illallista ei ole olemassakaan

Kuulkaas ihmiset, nyt on käynyt niin että eräs Eemeli-niminen poika Vaahteramäen Kissankulmasta on kasvanut aikuiseksi, rekrytoinut pari nuorinta Blues Brotheria jengiinsä ja alkanut räppäämään.

Hänestä ei tullutkaan kirkkoväärti...

...vaan hän laulaa:

"Om vi skulle åka dit / gör vi det i limousin

Gillar å fira som Bernadotter / men blir alltid friad av svenska folket"

...pikkuveli tekee biitit ja kaverit soittaa torvia. Basisti himmailee jossain kuvan ulkopuolella (mutta eiks ne aina?)

Kyse on siis Movits! -nimisestä muusikkokokoonpanosta, joka esiintyi eilen Uppsalan kaupungin järjestämillä opiskelijoiden tervetuloa kaupunkiin -messuilla. Samoilla messuilla osallistujille jaettiin kirjaimellisesti kassi kaupalla Uppsalan kaupungin erinomaisuutta mainostavaa sälää sekä ainakin pienen lähiömetsikön verran sellua vaatinut pinkka erilaisten järjestöjen, pankkien, kuntosalien, urheiluseurojen, kansanopistojen, rekrytointifirmojen jne. esitteitä ja lehtisiä. Karkkikaupassa ei tarvitse käydä edes tällä sokerinkulutuksella ainakaan viikkoon.

Tervetuloa Uppsalaan -pussin sisältöä

Veroäyreillä järjestetyn tilaisuuden sisällöstä ja ohjelmasta päätellen euroopan surkeahko taloudellinen jama ja kotimaan rakenneuudistus ovat Uppsalassa ja Ruotsissa ylipäätään ulkomaan uutisten utopiaa. Messujen alussa arvottiin vieraiden kesken kaksi uudenkiiltävää Uppsala-logoin varusteltua polkupyörää, tämän jälkeen kaikille osallistujille tarjoiltiin muhkea taco- ja tortillaillallinen all you can eat -henkeen, jälkiruuaksi pienen pesuvadin kokoiset kanelipullat ja kahvit ja jälkiruuan jälkiruuaksi Tsekin ja Japanin kiertueidensa välissä Uppsalaan ehtineen Movits! yhtyeen keikka. Illan isäntänä toimivat paikallinen rap-artisti ja runoilija Kung Henry (tuotantoa mm. täällä https://myspace.com/kunghenrybowers/music/songs) ja kaupunginjohtajakin kävi pariin väliin muistuttamassa, miten iloisia he kaikki Uppsalan hallinnossa olisivat, jos joku paikallaolijoista sattuisi jäämään kaupunkiin myös opintojen päätyttyä. En tiedä, millaisia imagokonsulttifirmoja nämä täällä käyttävät, mutta aika paljon vaatimattomammallakin illanvietolla olisin ollut vakuuttunut olevani tervetullut tulevaksi veronmaksajaksi Ruotsin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin. Nyt siis odotellaan, millainen kestävyysvajepommi tästäkin ilmaisesta illallisesta vielä koituu (jonkun muun) maksettavaksi. Tervetuloa Uppsalaan!

Oman opintovuosibudjettini odotettavissa olevaa kestävyysvajetta pyrin em. messujen aikana rakenneuudistamaan neuvottelemalla työllistymismahdollisuuksista paikallisen Ison Talon rekrytointiständillä - kyllä, kärsivät kuulemma kovasti hoitajapulasta ja kyllä, ottavat mielellään keikkalaisia. Seuraavaksi sitten odotellaan syksyn opiskeluohjelman varmistumista ja treenataan ruotsia yötä päivää. Olen koettanut asioida aivan täysin ruotsiksi tähän mennessä verotoimistossa, apteekissa, puhelinliittymän asiakaspalvelussa, ruokakaupassa ja yhdessä matalan profiilin liikuntatapahtumassa, mutta kielikylpyjen ottamisessa on täällä yksi perustavanlaatuinen ongelma. Jossain (yleensä keskustelun alkuun sijoittuvassa) vaiheessa on pakko sanoa että ursäkta mig men jag pratar inte så bra svenska, ja silloin käy seuraavaa: natiivi vaihtaa kielen lennosta iästään ja koulutustaustastaan riippumatta mitä soljuvampaan englantiin, minä koitan jatkaa keskustelua ruotsiksi, natiivi katsoo minua sillä lailla ystävällisellä tavalla kuin heikkomielistä (ruotsalaiset osaavat tehdä tämän jotenkin hirveän kohteliaasti) ja jatkaa sitten englanniksi ja miettii varmaan että onkohan sillä ihan kaikki pekkatöpöhännät uppsalassa. Ja sitten minäkin luovutan ja sanon loput 90 prosenttia asiastani englanniksi ja me kaikki esitämme tyytyväisiä. Niin että kyllä olisi nyt maahanmuuttoviraston integraatiotyöryhmälle jo viikon perusteella paljon sanottavaa. Näen yhtenä toimintavaihtoehtona jonkin kansalliskonservatiivisen porukan vaikutuspiiriin hankkiutumisen: opettaisivat mua vähän paremmaksi ruotsalaiseksi että saisin nopeammin töitä ja enkä mussuttaisi iltakaupalla paikallisten veronmaksajien kustantamia tortillaillallisia vaan kantaisin korteni kansankodin yhteiseen kekoon. Sitä odotellessa luen hartaasti Uppsala Tidningenin yleisönosastoa ja yritän omatoimisesti integroitua. (Sarkasminlukutaidottomille tiedoksi: tämä oli sarkasmia.)

Sopeutumismotivaationi vahvistamiseksi muutamia kuvia kansankodista

Katedraalikoulu ihan tässä hollilla

Luonnontieteellinen museo, niin ikään ihan tässä hollilla

söpöjä kujia - kyllä, ihan täällä hollilla

Näkymä tuomiokirkolle (ja mun kotiin tuolla jossain kirkon takana) Uppsalan linnan pihalta

Uppsalan linnan pihaa

Uppsalan linnan pihaa

"Onks Uppsalassa palmuja vai..." ♪

Uppsalan linnan pihalta näkymä kasvitieteelliseen puutarhaan

Uppsala on ollut kotikaupunki nyt viikon verran. Tähän mennessä olen kokenut sen siistiksi, kauniiksi ja sivistyneeksi paikaksi, johon jokainen on tervetullut sellaisena kuin on. Monikulttuurisuutta, ihmisten välistä solidaarisuutta ja suvaitsevaisuutta edistäviä näyttelyitä, kampanjoita, järjestöjä ja tapahtumia on tarjolla jatkuvalla syötöllä niin tällä hetkellä kuin pitkälle syksyyn ja alkutalveen, enkä ole edes ehtinyt etsiä niitä, vaan ne ovat hypänneet silmille milloin mistäkin paikallisjulkaisusta, katumainoksesta ja internet-osoitteesta. Tällaisesta lintukodosta käsin on vähän hankalaa muistaa, että viime keväiset Husbyn lähiömellakat käytiin vain reilun 40 kilometrin päässä Uppsalan rauhallisesta keskustasta. Odotan innolla, mitä huomenna esiteltävä kurssiohjelmamme sanoo integraatioasioista sekä maahanmuuton hyvistä ja pulmallisista puolista.

Yksi asia, jonka huominen kurssiohjelmamme taas aivan varmasti pitää sisällään on herra YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annanin luento elämänurastaan kansallisten ja kansainvälisisten konfliktien selvittelyssä ja jälkipeleissä (mukaellen ilmeisesti Annanin uusinta julkaisua Interventions: A Life in War and Peace). Omasta puolestani kuuleminen luennosta, saati sitten varmistus siitä, että pääsisin osallistumaan sille, aiheutti ihan jotain sanoinkuvaamatonta. Että Kofi Annan? Ihan oikea Kofi Annan? Enkä tarkoita tällä mitään henkilöpalvontaa tai määpä oon nähny julkkiksen -lällättelyä, vaan olen innoissani lähinnä sen vuoksi, että jos jollain ihmisellä tässä maailmassa on sodasta ja rauhasta ja kansainvälisestä yhteistyöstä jotain painavaa sanottavaa, niin hänellä, ja tunnen itseni enemmän kuin innostuneeksi ja etuoikeutetuksi kuulemaan sen. Huomenna korvat höröllä, kynä tanassa ja mieli avoimena luennolle. Ja sitä ennen illallisen kautta yöunille. 

Aherrus alkakoon!