Matkamuistoja

Minä, maitotölkki, kanelipulla ja läppäri vietämme rattoisaa perjantai-iltaa koululla. Ensimmäisnä mainittu on opiskellut ahkerasti koko pitkän iltapäivän. Opiskeluhan tarkoittaa sitä, että opiskelija on kuluneiden seitsemän tunnin aikana selannut facebookkia, tarkistanut päivän uutiset viidestä eri verkkopalvelusta, kirjoittanut ja lähettänyt kaksi työhakemusta ja lukenut liudan laatuargumentteja pursuavia nettikeskusteluja ympärileikkauksista ja lopuksi pinnistänyt aivot siihen tilaan, että kaksi kolmasosaa tämän syksyn ikuisuusprojekti-kirjallisuuskatsauksesta alkaa olla word-tiedostona - tämähän meni jälleen ihan juuri niin kuin piti.

Keskustelimme muutama päivä takaperin ruokatunnilla opiskelijan ajankäytön ongelman universaaliudesta. Syystä tai toisesta syntyperästä tai kulttuurista riippumatta suuri enemmistö vuosikurssistani löytää itsestään tarkkaavaisuushäiriöisen Martha Stewartin kun tulee aika valmistautua tenttiin, kirjoittaa essee tai väkertää esitelmä. Kuntosalit täyttyvät, keittiöissä leivotaan, kylpyhuoneen lattian saumat vaativat hammasharjakuurausta. Ymmärtäisin ilmiön triviaaliuden, jos opiskeltava aihe tuntuisi tylsältä tai turhalta. Mutta ei. Rakastan uuden opiskelua ja etenkin tämän syksyn kurssisisältö on ollut täynnä asioita, joista olen halunnut sormet syyhyten tietää lisää, mutta silti yllätän itseni säännöllisesti tapittamasta Täydellisiä naisia tai jynssäämästä liesituulettimen suojusta (tiesittekö muuten, että niissä on sisällä sellainen vaahtomuovifiltteri, jonka huokosiin rasva tarttuu mukavan napakaksi kerrokseksi) puhtaaksi kun pitäisi lukea, lukea ja lukea. Meneillään olevalla kurssikierroksella viimeisen illan paniikkiin on vielä mukavat kahdeksan päivää aikaa, joten tässä välissä ehtii oikein kivasti vielä päivittää blogin ennen tosiurakan aloittamista.

Blogipäivitys käsittelee tänään kahden viikon takaista minireissua kaupunkiin nimeltä Kööpenhamina.

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän hajamielinen ihminen, mutta opiskeluvuosien aikana erityisesti esineiden hukkaamisen ja asioiden unohtamisen taito on hioutunut huippuunsa. Ammattikorkeakoulusta tuli kertaalleen eropaperit koska olin unohtanut ilmoittautua läsnäolevaksi alkavalle lukukaudelle. Opintotoimisto oli ystävällisesti koettanut muistuttaa minua tästä pariinkin otteeseen kesäloman aikana, mutta kappas, olin unohtanut ilmoittaa puhelinnumero- ja osoitteenmuutoksen koululle. No, pääsin sitten lopulta kuitenkin takaisin sisään.

Yksi parhaita puolia siinä, että olen aina asunut jaetussa kämpässä jonkun toisen kanssa on se, että lukitsen itseni säännöllisesti asunnon ulkopuolelle ja tarvitsen elämääni jonkun, jonka avaimet voi käydä lainaamassa paikasta X ja jonkun, joka laittaa aamuvuoroon lähdettyäni keittiön pöydälle unohtuneen eväsrasian takaisin jääkaappiin.

Miten tämä sitten liittyy Kööpenhaminan reissuun? Siten, että kaupungista on viimeisten muutaman kuukauden aikana tullut jonkin asteinen symboli sille, että välillä unohtuu.

Ensimmäinen pikavisiittini kaupunkiin keskittyi lentokoneen vaihdon ympärille, jolloin pikaisella wc-käynnillä käsienpesun yhteydessä unohtui poikaystävältä lahjaksi saamani Maailman Ihanin Sormus lavuaarin reunalle. (Ei ollut kihlasormus, muuten lukisitte aivan toisenlaista blogia. Mutta harmittaa silti.) Edellisen kerran olin hukannut sormuksen huoltoasema-wc-käynnin käsienpesulla vain reilua kuukautta aiemmin. Pyhäjärven ABC oli löytötavaroiden suhteen vielä suhteellisen iisi ja ystävällinen paikka, mutta Skandinavian vilkkaimmalle lentokentälle kadonnut Vanamo-ihanuus on lukuisista kyselyistä huolimatta edelleen sillä tiellään. Harmitti kamalasti ja harmittaa vieläkin. Tarinan opetus: älä osta hoitajalle sormusta (tai vaihtoehtoisesti: hajamielinen hoitaja, jousta periaatteista äläkä ota sormusta pois käsien pesun ajaksi, ja jos otat, niin älä hukkaa sitä)!

Toinen ja viimeisin käyntini Kööpenhaminassa käsitti hieman abstraktimman unohduksen: puhelimen pin-koodin. Ei ollut maailmanloppu, mutta kun kamera. Se on puhelimessa. Ja ulkomailla pitää ottaa kuvia. Joo-o, kannatan kyllä mielelläni Nuuskamuikkusfilosofiaa että katsellaan kauniita asioita ja siten omistetaan ne päässä aina, mutta entäs jos muisti on kamalan huono? Sen vuoksi olen vakuuttunut, että sisälläni asuu myös ahnas Nipsu, joka haluaa lajitella ja liimailla reissukuvia albumiin ja muistella matkaa vanhana kiikkustuolissa sumuisia baariotoksia kauniita ja eksoottisia maisemakuvia katsellen.

Kööpenhaminan reissu on nyt sitten kuvailtava ilman visuaalista todistusaineistoa.

Olimme reissussa kuuden kurssikaverini kanssa ja vietimme ihanan ulkoilmatäyteisen viikonlopun Tanskan pääkaupungissa. Perjantaina keskityimme ennakkonesteytykseen ja lauantaina ja sunnuntaina kävelimme ainakin kartan mukaan yhteensä lähemmäs 20 kilometriä ympäri-ämpäri kaupungin nähtävyyksiä. Merenneitopatsas oli kaunis, mutta taustamaisema satamavarastoineen ja nostokurkineen vallankin ruma. Näimme suuren määrän muitakin patsaita, joista muuten huomattavassa osassa joku tulee joko lyödyksi tai syödyksi. Kävimme pariin kertaan Tivolin porteilla arpomassa, menemmekö sisään vai emme, ja lopulta siellä jäi sitten käymättä - onpahan jotain säästössä seuraavallekin kerralle. Nautimme Best Fika Ever -iltapäiväkahvit Marie Antoinette -henkeen sisustetussa unelmakonditoriassa, pohdimme Kööpenhaminassa samaa maisteriohjelmaa pänttäävän kaverinkaverin ja oman seurueen kanssa (ehkä liian suureen ääneen) seksuaaliterveyden problematiikkaa intialaisessa ravintolassa ja kävimme dagen efter... virkistävällä brunssilla kadulla, jonka nimi oli muistaakseni Jägermeistergade. Pistäydyimme myös monessa kirkossa ja Christianian vapaakaupungissa.

Christiania on ainakin turistioppaissa sekä uutis- ja aikakausmediassa tunnettu pääasiassa liberaalista luonnontuotepolitiikastaan sekä entisen armeijakasarmin, sittemmin hippien valtaaman maapläntin käyttö- ja omistusoikeuksista. Edellä mainittuihin ilmiöihin tässä nyt enempää kantaa ottamatta pitää sanoa, että sunnuntaikävelyn mittainen läpileikkaus yhdenlaisen alakulttuurin kehtoon näytti melkoisen monisyiseltä. Kauniit ihanteet, kuten yhteisöllisyyden arvostaminen, laaja kulttuurianti, Liisa Ihmemaassa -satua muistuttava kaupunkikuva ja yksityisautoilun kieltäminen (toimii takuulla erinomaisesti loistavalla pyörätieverkostolla, leudolla meri-ilmastolla ja toimivalla julkisella liikenteellä varustettussa suurkaupungissa, ei niin erinomaisesti esimerkiksi Itä-Suomessa) eivät ole lainkaan hullumpia pähkinöitä purtavaksi. Vapaakaupungin pääväylällä laittomuudestaan huolimatta varsin avoimena kukoistava kukkakauppa sen sijaan mietityttää terveydenhoitajaa. Olen sekä työ- että vapaa-ajalla kuullut monenlaisia argumentteja niin puolesta kuin vastaan. Kyllä, on varmasti ihan mielenkiintoista ja mukavaa rentoutua sataprosenttisen luonnontuotteen avulla (suu- ja keuhkosyöpäriskiin tässä asiayhteydessä nyt syventymättä), mutta ei, ei ole mielenkiintoista eikä mukavaa seisoa samalla neliökymmenmetrisellä kannabispsykoottisen ihmisen seurassa.

Christianian visiitti sivuaa blogipäivitystä näinkin paljon sen vuoksi, että Arlandan lentokentälle sunnuntai-iltana palattuamme allekirjoittanut napattiin suorin tein saapuvien lentojen portilta tullimiesten kuulusteluun. Vaaleanpunahupparinen, helmikorvakoruinen punasteleva poninhäntäpää näytti taatusti sopivan epäilyttävältä salakuljettajalta rajavartioston silmään. Virkapukumiehet hiillostivat allekirjoittanutta hyvän tovin siitä, mistä olen tulossa, minne menossa, kenen kanssa, ketä olen viikonloppuna tavannut, mitä täällä Ruotsissa teen, keitä täältä tunnen ja sitten viimeiseksi taikasanat: oletkos käynyt Christianiassa Tanskan reissusi yhteydessä. Koska olin poistunut vapaakaupungin pääportista takaisin EU-alueelle vain muutamaa tuntia aiemmin, vastasin luonnollisesti että tulihan siellä käytyä, mitä seurasi (jos mahdollista) vieläkin ankarampi kuumotus, olenko ostanut huumeita, olenko koskaan käyttänyt huumeita, onko kukaan matkaseurueesta käyttänyt, olenko ajatellut koskaan käyttäväni ja niin edelleen. Oikeat vastaukset sain näköjään tarpeeksi uskottavasti soperrettua, koska istuin muutamaa hetkeä myöhemmin Uppsalan-junan lähtölaiturilla enkä esimerkiksi täydellisessä ruumiintarkastuksessa tai poliisiauton takakontissa. Ja jymyuutinen niille, jotka vielä tässä vaiheessa epäilevät: EI, en ollut käyttänyt enkä kuljettanut enkä ajatellut käyttäväni tai kuljettavani yhtään mitään lentokentältä ostettua salmiakkipussia vahvempaa nautintoainetta Tanskassa, Tanskasta tai missään tai mistään muualtakaan, vaan kyseessä oli ilmeisesti jonkin sortin rutiinitarkastus jonka uhriksi minä onnellisesti osuin. Matkaseuran muut jäsenet muuten arvelivat, että minut napattiin suurennuslasin alle koska näytin koko lentokoneen varmimmalta tapaukselta ilmiantamaan vaikka koko vuosikurssillisen verran Tanskassa opintomatkalla piipahtaneita kotipuutarhureita.

Lentokenttäepisodin jälkeen (taivaan kiitos vasta junassa enkä siellä tullimiesten edessä nöyristellessä) iski kylmä kauhu suoraan vatsaonteloon. Minulla oli reissulla lainassa kaverin matkalaukku. Alankomaissa aiemmin asuneen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla vierailleen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla samaisen matkalaukun kanssa vierailleen, kannabistuotteiden viihdekäytön puolesta suhteellisen avoimesti puhuvan kaverin matkalaukku. Miten en ollut ajatellut koko asiaa! Pengoin laukun vuorineen päivineen läpi välittömästi kotiin päästyäni, onneksi mitään sinne kuulumatonta löytämättä. Mutta opin tehokkaan kotiläksyn: älä lainaa (ainakaan Alankomaissa tiheään ramppaavan) kaverin matkalaukkua tutkimatta sitä ennen reissua yltä, päältä ja sisältä. Miten maailman klassisin selitys olisikaan pitänyt sopertaa:

"Noi ei oo kyllä mun!"


* * * * *

Word-välilehden alla kuumotteleva tutkimustaulukko ja sen ajallaan valmiiksisaattamattomuudesta koituvat ongelmat on muuten hyvinkin merkittävästi juuri mun. Siispä päätän tämän päivän päivityksen tähän ja siirryn takaisin rattoisan viikonlopun viettoon. Toivottavasti matkapäiväkirja saa sisältöä tämän urakan päätyttyä hieman enemmän ja useammin - muuten voi käydä niin ettei tästäkään reissusta siellä kiikkustuolissa muista juuri muuta kuin vihreän lentolaukun ja siihen liittyvät kauhumuistot.