Kuinkas sitten kävikään, osa II

Edellisestä blogipostauksesta kolmea vuotta, kahta asuinkaupunkia ja yhtä puutalokotia viisaampana tuli fiilis, ettei seuraavasta reissusta tule mitään, jos ei ensin vähän kirjoita, ja siten päätin palata matkapäiväkirjan maaliskuussa 2015 kesken jääneille sivuille.

Välissä olleiden kolmen vuoden päätapahtumat pikakelauksella niille pullopostilistalaisille, joiden kanssa ei hetkeen olla vaihdettu kuulumisia:

Edelliseen blogimerkintään viitaten tutustuin Reissusisko Sandyn kanssa kiinalaisiin synnytyssaleihin antaumuksella ja ilolla. Join ilmaista shampanjaa Shanghain korkeimmassa pilvenpiirtäjässä, kyykin vatsataudissa bussiaseman pimeässä maalattiavessassa ja keinuin riippumatossa autiolla biitsillä Hainanin palmujen alla kunnes kiinalainen rantapoliisi tuli kieltämään, enkä uskaltanut olla tottelematta.

Sitten seurasin 18 tunnin bussi- ja lauttamatkan keltapöksyistä ystävällistä kiinalaisnaista, koska hän mahdollisesti näytti menevän samaan suuntaan jonnekin, jonka nimeä en tiedä, mutta joka osoittautui oikeaksi paikaksi. Jonotin kahdeksan tuntia matkalippua Nanningista Vietnamiin, ihmettelin rajojen välissä kävelyvauhtia etenevän yöjunan ikkunasta tiuhaan miinoitetun no man's landin asukkaiden leirinuotioita ja suunnattoman utopistisia sotaherrojen palatseja, ja panikoin Kiinan ja Vietnamin maarajalla konekiväärikoppalakkeja koska rinkassani oli 480-sivuinen kirja, jonka yhdellä aukeamalla lukee Free Tibet! ja siitä voi, kuulkaa, joutua vaikeuksiin.

Shanghai Bund

Näkymä tutuntutun kotimajoituksen ikkunasta 

ensimmäisenä Kiina-aamuna

Hainanin saarella (vaaleanpunainen pyörylä kartan alalaidassa) 

ei saanut laittaa hammokkia palmuun

Riisipeltoja Kiinan ja Vietnamin rajan tuntumassa

Olen saapunut Hanoihin auringonnousun aikaan humalaisen taksikuskin takapenkillä, ihmetellyt puistossa virheettömänä kellokoneistona aamuvoimistelevia tuhansia vietnamilaisvanhuksia, seilannut paperipurjeveneellä Halonginlahdella, ja laittanut korvatulpat korviin, jotten heräisi laipiossa vilistävien torakoiden ääniin. Olen ostanut tuliaisviskiä Hong Kongista, ottanut viinaa ja unilääkkeitä turbulenssipaniikkiin Kazakstanin ilmatilassa ja käynyt kaljalla John Snow'n muistopubissa Lontoossa, ja sitten valmistunut maisterin papereilla Uppsalasta.

Vappuaaton 2015 hulinat Hanoin keskustassa

Dolomiittiluolassa Halonginlahdella

Iltajoogat Etelä-Kiinan meren rannalla

Rakkaassa Uppsalassa valmistujaispäivän iltana 

kesäkuussa 2015

Olen jatkanut terveystieteilyä väitöskirjatyön parissa. Olen opetellut hoitamaan työkseni pohjoissavolaisia keskosvauvoja. Olen opetellut pitämään 50-luvun rakennustekniikalla asennetut vesiputket sulana pakkasella, tapetoimaan seiniä ja maalaamaan kaakeleita, ja purkanut paljon erilaisiin pintarakenteisiin kiinnitettyjjä vaneriasioita.

Siinä välissä olen hoitanut kroonista reissukaipuuta hölkäämällä andalusialaiselle vuorelle, ajamalla autolla Baltian läpi, syömällä calzone-pizzaa Alpeilla, tulemalla ampiaisen pistämäksi Kerimäellä, snorklaamalla Kreikassa, ja kohtaamalla maailman rakkaimman kummityttären hirvilahtelaisen kesämökin kuistilla.

Sittemmin olen myynyt puolikkaan puutalokodin, tullut vakuuttuneeksi, että: "You are a woman with a brain and reasonable ability. Stop whining and find something to do" (ja kuka teistä uskaltaisi uhmata Maggie Smithin suulla lausuttua kehoitusta, kysynpä vaan), ja muuttanut Tampereelle elämäni ensimmäiseen asuntoon, jossa on yksin minulle kuuluva jääkaappi.

Juoksin puolimaratonin Jyväskylässä, joogasin Toscanassa, kirjoitin väitöskirjan menetelmäsuunnitelman Uppsalassa ja Norrköpingissä, suutelin islingtonilaisen jalkapallostadionin laidalla, ja pian opettelen hoitamaan työkseni pirkanmaalaisia keskosvauvoja.

Ja koska kevääseeni tuli - niin ikään pyytämättä ja yllättäen - joulukuussa kaukomaanreissun pituinen aikatyhjiö, vaihdoin lennosta kohdetta ja liityin pikkusiskon retkikuntaan kiivetäkseni ensi viikolla Afrikan mantereen korkeimmalle vuorelle, ja toivon mukaan kirjoitan vielä kuukauden sisällä täysissä sielun ja ruumiin voimissani tänne kuinkas siinä sitten kävikään.

Aasia kutsuu!

Saapuneet viestit -kansio

Päivämäärä: March 22nd 2015

Lähettäjä: sandy@reissubeibetaasiassa.com

(http://sandygoestochina.blogspot.fi/2015_03_01_archive.html)

Aurinkoista huomenta täältä Kiinan Shanghaista!

Olen tänään selvitellyt viisumi- ja lentoasioitanne kulttuuri- ja kehitysyhteistyöhömme liittyen kohteessa People's Republic of China. Olen tehnyt tutkimustyötä nyt useista eri lähteistä (pallontallaajat, suomi24, wechat) ja yhdenkään matkustajan ei kerrota kohdanneen minkäänlaisia ongelmia liittyen poliisiasemailmoittautumiseen tai hotellivarauksiin. Täällä Shanghaissa asuvat suomalaiset ehdottivat oman kokemuksensa pohjalta seuraavaa: hotellivaraus ensimmäiselle yölle Hotels.com-sivustolta (tai muulta varaussivustolta, jolla ilmainen peruminen), hotellivarausvahvistuksen liittäminen viisumihakemukseen ja hakemuksen eteenpäinlähettäminen ja lopulta passin ja valmiin viisumin vastaanottaminen.

Olen tämän lisäksi tehnyt muita varauksia kulttuuri- ja kehitysyhteistyö onnistumiseksi. Saapumispäivämme jälkeen vietettyämme Shanghaissa kolme kokonaista päivää koittaa lauantai (paikallisella tavalla merkittynä, 4/25/2015), jolloin jatkamme yhteistyötä Juneyao Airlinesin laivueen kulkuvälineessä, Kiinan ilmatilassa. Lentomatkaa (HO1127) varten voitte valmistautua rinkoin ja muin tärkeäksi kokemin varustein, sillä Economy-luokan lipun hintaan kuuluu 20 kilogrammaa kirjattua matkatavaraa. Airbus 320-koneemme on määrä irroittaa kosketuksensa Honqqia-lentokentän kiitoradasta ajassa 16.50. Juneyao Airlines tarjoaa 3 tunnin ja 5 minuutin lennon aikana matkustajilleen myös lämpimän aterian. Virvoikkeiden uskon olevan maksullisia, mutta minulle olisi suuri kunnia, jos saisin nauttia kanssanne, Ms. Shatu, Kiinan ilmatilassa lasilliset (pullolliset) kuohuvaa tai muuta valitsemaanne alkoholipitoista juomaa.

Odottelen Juneyao Airlinesiltä vielä viimeistä varmistusta lentomatkamme onnistumisesta. Olen kuitenkin vastaanottanut sähköpostiini jo vahvistuksen varauksen etenemisestä lentoyhtiön varausjärjestelmässä. Lähetän Teille tietoa heti saatuani virallisen vahvistuksen varauksen onnistumisesta.

Saavumme Sanyan kansainväliselle lentokentälle (Sanya Phoenix International Airport Airport, Phoenix International Airport Terminal) lauantaina 25.4.2015 klo 19.55. Tämän jälkeen siirrymme lentoasemalta valitsemaamme majoitukseen. Nöyrin toivomukseni majoitukseen siirryttyämme olisi, että nauttisimme tuolloin vielä muutamia rentouttavia alkoholijuomia, mahdollisesti kuuntelisimme hieman suomalaista Jätkäjätkät-orkesteria mobiililaitteistamme ja nauttisimme Sanyan rannoille puhaltavasta lämpimästä meri-ilmasta. Myös Etelä-Kiinan meren lämpimien laineiden toivoisin kovasti huuhtelevan lentomatkan väsyttämät varpaamme ja virkistävän kiireisen metropelin väsyttämät mielemme.

Arvoisa ja pitkäaikainen kulttuuri- ja yhteistyökumppanini. Kutsun Teidät siis sydämellisesti tervetulleeksi tutustumaan lohikäärmeiden, saasteiden, Liettuaakin vaikeampien kielimuurien ja kulinaristisen erikoisuuksien maahan! Saatuani viimeisen varmistuksen lentomatkan varauksesta, laitan Teille lisätietoa valuutansiirtoa varten.

Haluaisin vielä esittää Teille toivomuksen jo ennestään lentokorkeuksissa olevan matkakuumeen ja seikkailunhalun nostattamiseksi. Toivon Teidän kuuntelevan seuraavan kappaleen, jotta odotuksenne Kiinaan saapumisesta nousevat yhtä korkealle kuin allekirjoittaneen.

https://www.youtube.com/watch?v=9gWMjHnBj-A

Vielä kerran, sydämellisesti tervetuloa!

Sandy
Reissubeibet Aasiassa-tapahtuman toinen perustaja ja järjestäjä

P.S. Tällä hetkellä saapumiseenne on CountFree-laskurini mukaan aikaa noin 29 vuorokautta, 18 tuntia ja 54 minuuttia.

* * * * *

Lähetetyt viestit -kansio
Päivämäärä: March 22nd 2015
Lähettäjä: shatu@reissubeibetaasiassa.com

Hyvä neiti Sandy,

Kutsunne kulttuuri- ja kehitysyhteistyötapahtumaan Reissubeibet Aasiassa on otettu vastaan mitä inspiroituneimmin tuntein. Tällä viestillä tahdon ilmaista alustavasti nöyrän kiitollisuuteni erityisesti Kiinan ilmatilassa tapahtuvien mobilisaatioiden suunnittelu- ja ajanvaraustyöhön käyttämästänne energiasta.

Vertaisarvioinnin läpi käynyt ehdotuksenne viisuminhakumenetelmästä päässee toteutukseen välittömästi Lontoon-matkaa seuraavalla viikolla. Prosessi on nähdäkseni suhteellisen edullista ja vaivatonta käynnistää Tukholman Kiinan-suurlähetystön tiloissa, ja hoidan asian pikimmiten täytäntöön helmikuun 2015 aikana.

Hahmottelemastanne matkasuunnitelmasta vielä sananen - tällä hetkellä varpaita hyväilevät Etelä-Kiinan meren aallot kuulostavat jotakuinkin täydelliseltä motivaatiotekijältä käsillä olevaan kirjoitusprojektiini. Kiitän tarjoamistanne mielikuvista sekä taistelumielialaa nostattavasta musiikkiehdotuksesta. Preferoin myös itse kyseisen komposiittorin sävelteoksia suunnitellessani ekskursioita kaukomaille.

Tapamme siis 29 vuorokauden ja noin 18 tunnin kuluttua.

Vilpittömästi teidän,

Shatu 
RN, PHN, MSc student 
Reissubeibet Aasiassa -tapahtuman 2. perustajajäsen ja järjestäjä

* * * * *

Notta tämmööstä sunnuntaiohojelmaa tänään tieroossa:

Eräs aurinkoinen iltapäiväkävely kotiseudulla

(Terkkari on kahden viikon työkeikalla Itä-Suomessa.)

Kävelen aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä kuntosalille erään pohjoissavolaisen kaupungin keskustan läpi. Matka alkaa havainnolla, että kadun toisella puolella vastaantuleva toppatakkinainen romahtaa kävelytielle ensin polvilleen ja hetken horjumisen jälkeen naamalleen lähes oikeaoppiseen ensiapu-kylkiasentoon. Naisen päiväkävelykumppani näyttää siltä, ettei ihan osaa päättää, käyttäisikö käsiään kainalossaan roikkuvan karjalapäkin halaamiseen vaiko leidin jelppaamiseen, ja hetken empimisen jälkeen päätyy lopulta kumartumaan pahvipakkauksen yli ja tarkistamaan suullisesti, veisaako lenkkikaveri edelleen kanssamme samassa hiippakunnassa.

Ylitän tien, jätän pari metriä turvaväliä ja huikkaan, josko pariskunta haluaisi ambulanssia tai vaikkapa taksia paikalle. Nainen huutaa kadun pinnasta vihaisesti että ei thäshsä mithään häthää (vaikka ei olla Rovaniemellä). Mies kertoo hieman vaimeammalla mutta silti ihan huomattavalla lapinlisällä, että koti on kulman takana, kyllä sinne päästään. Kysyn naiselta vielä uudestaan, olisiko syytä käydä nyt ainakin se otsa tarkistuttamassa. Saan kehoituksen pitää huolen omista asioistani.

Salireissun jälkeen koomarkettiin ruokaostoksille. Kaupan tuulikaapista ampuu vastaan tuoksu, johon en Ruotsin-reissun aikana ole törmännytkään kovin montaa kertaa. Kolme pilottitakkista isänmaantoivoa hönkii ilmaan eilisiä etanolihöyryjä invalidipenkillä. Yhdellä on musta silmä. Hajumuisti vie takaisin kesätyöosastolle, jossa säännöllisenä ilonamme vierailivat dementikkomummujen ja lonkkamurtumapappojen lomassa katkaisuhoitoon lähetetyt delirium tremens -potilaat, jotka aika ajoin järjestivät mukavaa lisäaktiviteettia ja puhejudo-ohjelmaa hoitohenkilökunnan muutoin välillä niin kovin tylsiin päiviin. Tulee hetkellinen ikävä osastotyöhön.

Teen ruokaostokset ja kävelen rännikujaa pitkin kotiin. Aurinko paistaa, räystäät tippuvat, katu pölisee. Talitintit sekä vastaantuleva pukumiekkonen laulavat iloisesti. Ensimmäiseksi mainitut pysyvät nuotissa, jälkimmäisellä on havaittavia vaikeuksia sekä sävel- että jalankulun saralla. Käännyn korttelia liian aikaisin isommalle väylälle, koska vastaantulija seilaa pientareelta pientareelle, eikä ehkä hirveän isolla todennäköisyydellä huomaa väistää reipastahtista vastaantulijaa.

Kevätiltapäivä vaihtuu vähitellen kuulaaksi tähtitaivaaksi, ja minä mietin, kuinka kotimaastani tuli aikoinaan paikka, jossa kossu, karjala ja leijona tiivistivät suomalaisuuden ytimen C2H5OH-muotoon, ja jossa kevään kuuminta vaaliväittelyä käydään taloustaantuman seurauksien ennaltaehkäisyn tai tasa-arvon ja muukalaisvihan sijaan keskikaljan alkoholitilavuusprosenteista.

Rakas retrospektiivinen matkapäiväkirja, osa 2

Kronologinen jatko-osa postaukseen Rakas retrospektiivinen matkapäiväkirja, osa 1. Siirrymme päiväkirjamuisteloista ja kulutuskulttuurisesta itsekritiikistä muihin aiheisiin...

...kuten aamuauringon kauneuteen Thamesin rannalta katseltuna

* * *

Varsinaiset Lontoon kurssipäivät olivat sellaisia seitsemän ja puolen tunnin kertarysäyksiä, joiden aikana laariin satoi kyllä niin paljon uutta ja vanhaa tietoa, ettei minusta rehellisesti sanoen ollut enää minkään valtakunnan kognitiivisiin suorituksiin kun koulun ovet jäivät illalla puoli kuuden jälkeen taakse. Senpä vuoksi sekä suunnitelmani gradu-aineiston analyysistä, että matkapäiväkirjan reaaliaikainen kirjoittaminen rajoittuivat puhtaasti noille kahdelle ekalle Lontoo-päivälle. 

Koulupäiville tuli reilu tunti lisää pituutta molemmin puolin sen vuoksi, että majoituin melko kaukana alueesta, jossa koulu oli, ja rakastamastani tube-verkostosta huolimatta matkaa piti aamuisin taittaa eka jalkaisin ihan kiitettävä etappi, sitten kahden eri linjan metromatkat, ja sitten vielä apostolin kyydillä tube-asemalta yliopistolle. Ja illalla sama matka toiseen suuntaan.

Tällä pysäkillä ulos tubesta.

Goodge Streetin tube station ei-ruuhka-aikaan

Wombat's City Hostel, London

Reissun ensimmäiset neljä yötä vietin Wombat's City Hostel -nimisen majapaikan kuuden hengen dormissa. Ystävällinen vastaanotto, siisti dormi, puhtaat lakanat, toimiva termostaatti, vain kaksi otettua allergialääkettä sekä LÄMMINTÄ VETTÄ SUIHKUSSA ansaitsivat aiempiin Britannian hostellikokemuksiin verrattuna  kyllä täydet viisi tähteä. En voi kun suositella lämpimästi!

Hostelli sijaitsee Itä-Lontoossa, kivenheiton päässä Hakekaa kätilö! -sarjasta meille suomalaisille (BBC-faneille) tutusta Poplarin kaupunginosasta. Aldgate East ja Tower Hill olivat lähimmät tube-asemat, ja naapurusto oli sen verran vilkasliikkeinen, että pimeänkin aikaan uskalsi ihmisjoukon läheisyydessä kävellä turvallisin mielin asemalta hostellille. 

Bussilla kohti keskustaa!

Postipönttöjä East Indian aseman huudeilla

Tutkimusmatkalla Docklands Light Railway -linjalla

Noita turvallisuusasioita tulee näin kaupunkimatkustaessa aina vähän mietittyä ihan sen takia, että liikun aika usein reissussa ihan ypöyksin. Hostellilla ei siis osaa kukaan ainakaan ennen check out -päivää kaivata, jos sattuisin saamaan puukosta tai pyssystä kaupungilla liikkuessani, eikä varmaan kotonakaan ihan samalla sekunnilla kukaan panikoisi (äiti?) jos puhelin hälyyttäisi tyhjää päivän tai pari, kun olen välillä aika huono vastailemaan edes tekstiviesteihin. Jonkinasteista turvallisuusselvittelyä teen sen vuoksi aina etukäteen ennen yksin reissulle lähtöä: hion pari plan b:tä jos kulkuvälineet tai suuntavaisto eivät mene niinkun strömsössä, pihistän shoppailusta, ravintolakäynneistä ja alkoholista, ja panostan sen sijaan yllättävän taksimatkan, sairaalakäynnin tai ulkomaanpuhelun mahdollistavaan reissubudjettiin. Neljää kieltä puhuvan pikkusiskon ICE-yhteystiedot löytyvät aina paperilapulla mukana, ja passista on kopiot hyvässä jemmassa useammassa eri paikassa.

Turvallisuusselvittelyyn kuuluu alueen kartan ja todennäköisempien liikkumisreittien ulkoa opettelu (säännöt numero yksi ja kaksi: älä näytä eksyneeltä turistilta; älä ole eksynyt turisti). Turvallisuusselvittelyyn ei kuulu kaikkien keskustelupalstojen ja aurinkomatkaesitteiden "kun mun tutulta vietiin siellä Vuittonin käsilaukku suoraan olalta niin ei todellakaan kannata mennä koko kaupunginosaan" -kokemusten nieleminen ihan purematta (sääntö numero kolme: älä kanna paikallisten vuositulojen hintaista yhtään-mitään kovin näyttävästi esillä). Mutta se kuuluu, että kysyy joltakulta ei-turistibisneksessä mukana olevalta paikalliselta, onko jotain paikkaa, jota ehdottomasti pitäisi välttää. Täällä kertaa oli kuulemma Hackney ja pari kaupunginosaa Etelä-Lontoossa, ja niihin en sitten pimeällä yksin mennyt. 

Kaupungilla liikkuessani minulla on ollut mukana valelompakko, jossa on jotain vanhaksi menneitä plussakortteja, videovuokraamon etuseteleitä, todella epäonnistuneella kuvalla varustettu opiskelijakortti (ilman hetua), ja muutaman eurokympin arvosta paikallista valuuttaa sen varalta, että rahat tai henki. Samasta syystä mukana kulkee vanha epä-älypuhelin pre-paidilla varustettuna. Taskussa on aina kolikoita sen verran, että lanttia henkilökohtaisesti pyytämään tulevan kanssa ei tarvitse jäädä jankkaamaan ei-oota, eikä tarvitse kaivaa lompsaa esiin jos sen lantin aikoo antaa. 

Oikeat kortit ja käteiset on ripoteltu sisä- ja pikkutaskuihin, ja niitä ja älypuhelinta käytetään sitten kun ei olla yksin ummikkona siellä hämärällä pikkukujalla. Ja vaikka tykkään yleensä pukeutua nätisti ja käyttää koruja, niin yksin vieraassa maassa reissatessani yritän näyttää siinä määrin pummilta, ettei ainakaan kolmen euron glitterkorvisten takia saa puukosta. Jaloissa on aina kengät, joilla voi juosta. Minihameita ja pikkutoppeja välttelen, tosin pääasiassa sen vuoksi, että ne ovat mielestäni äärimmäisen epämukavan tuntuisia ja epäkäytännöllisiä vaatekappaleita yhtään missään kontekstissa.

Edellä mainitut eivät missään tapauksessa tarkoita, että he, jotka ovat epäonnekseen joutuneet ryöstön tai väkivallan uhreiksi reissuillaan, olisivat toimineet jotenkin itse väärin tai rikosta lietsovasti, ei, ei ei! Jokaisella miehellä ja naisella on ehdottomasti oikeus pukeutua ihan mihin haluaa - oli se sitten liituraitapuku, reisitaskuhousut, burqa, pikkumusta, räppihuppari tai vaikka juuttisäkki - eikä pelätä joutumista silmätikuksi tai rikoksen kohteeksi. Pitää saada olla stiletot jalassa ja kantaa kaulassa juuri niitä lempparitimantteja ja kameroita tai vaikka dollarinippua, jos ne kuuluvat omaan tyyliin ja tuntuvat mukavilta, ja olla silti turvassa taskuvarkailta ja ryöstäjiltä ja raiskaajilta. Listaamani asiat ovat juttuja, jotka minä koen toimivan minulle turvallisuutta tuoviksi asioiksi kun olen yksin liikenteessä vieraassa paikassa. Joku toinen saattaa katsoa, että onpas sen verran spurgun näköinen likka, että joutaa tulla putsatuksi viimeisistäkin pennosistaan. Mene ja tiedä.

Terveen järjen käyttö, hyvät käytöstavat, riittävä kielitaito (sääntö numero neljä: älä räyhää, panikoi, ole kännissä tai aliarvioi ystävällisen hymyn tehoa) ja tilanteen vaatiessa taksimatkaan investoiminen ovat vieneet ainakin tähän mennessä ihan kiitettävällä tasolla ehjin nahoin kotiin. Hakkaan täällä näytön tällä puolella nyt kaksin nyrkein maalaamatonta puuta, jotta jatkossakaan isompia haavereita ei tulisi reissatessa vastaan. Takana on Lontoo, New York, Kööpenhamina, Boston, Amsterdam, Dublin, Vilna, Kaunas, Tallinna ja monta muuta - suurin osa yksinäisenä naisena matkustaen - ja silti top5-listani pahimmat turvallisuusuhat ja huonokäytöksisimmät känniörveltäjät olen kohdannut Suonenjoen keskustassa. Väkivaltaa ja ryöstöjä ajatellen suurimmalle osalle maailman naisista suurin riskivyöhyke on oma koti, mistä päästäänkin palaamaan takaisin alkuperäiseen Lontooseen reissaamiseen aiheeseen.

London School of Hygiene and Tropical Medicine. Aikas nasta mesta.

Kurssiviikon aikataulu koostui luennoista sekä viikon aikana kehitellyn

 tutkimussuunnitelman ryhmätyösessioista ja esityksestä.

Alkuperäinen syy koko Lontoon-matkalle oli siis sukupuolittuneen väkivallan tutkimusmenetelmien kurssille osallistuminen. Jonkin verran opiskelu piti sisällään alan perusjuttuja, mutta paljon tuli myös uutta ja hyödyllistä asiaa luennoitsijoiden ja kurssikavereiden puolelta. 

Vanhan kertaaminen tarkoitti jälleen uusia tutkimustuloksia siitä, että useampi kuin JOKA KOLMAS TYTTÖ JA NAINEN maailmassa joutuu puolisonsa pahoinpitelemäksi tai seksuaalisesti hyväksikäytetyksi elämänsä aikana. Toiset eivät saa edes syntyä sukupuolensa vuoksi. Toiset kaupataan seksiorjiksi ja lapsivaimoiksi, toisia läpsitään takapuolelle yläasteen käytävillä ja huoritellaan työpaikalla. Suomalaisista yli 15-vuotiaista naisista lähes puolet on joutunut elämänsä aikana väkivallan kohteeksi, suurin osa väkivallantekijöistä on heidän puolisoitaan tai perheenjäseniään.

Uutta näkökulmaa aiheeseen koulutus valotti pääasiassa yhteiskuntarakenteiden ja kulttuurin tutkimuksen merkityksen korostamisena. Suuret sosioekonomiset erot - esimerkiksi se, että Westminsterissä ja SOHOssa ihmisillä näyttää menevän taloudellisesti aika hitsin hyvin, ja että Poplarissa ja siellä Hackenyssä ei-niin-hyvin; tai että Ruotsilla menee maana paksusti ja Afganistanilla ei mene maana tällä hetkellä kovin paksusti - lietsovat väkivallan kulttuuria kaikilla yhteiskuntatasoilla. Valitettavan usein nuoret naiset ja pikkutytöt ovat siellä hierarkiassa nyrkin ultimaattisimmassa vastaanottajapäässä, kun päähänpotkittu kansa purkaa turhautumistaan niihin ainoisiin, joilla ei ole mitään fyysistä, taloudellista tai juridista mahdollisuutta pistää kenellekään kampoihin. 

Ja siitä johdonmukaisesti edeten: mitä suurempi koettu ero kulttuurinormatiivisilla sukupuolieroilla on (ihannoitu naisen paikka vs. ihannoitu miehen paikka), sitä enemmän sukupuolittunutta väkivaltaa kulttuurissa tutkimusten mukaan esiintyy. Nuo naisen paikka ja miehen paikka voivat viitata vaikka nyt sen burqan käyttöpakkoon tai miehen ylikuormittumiseen perheen elättäjänä, mutta ihan samalla lailla myös siihen, että suomalaisen miehen mielestä bloggaavan naisen saa raiskata jos tämä sanoo mielipiteensä asioista liian radikaalisti. (Asiaan liittymättömänä sivuhuomautuksena muuten; ei aina, mutta välillä nämä feministeille raiskausuhkauksia lähettelevät yksilöt puhisevat Homma-forumilla n-ukoista joiden vuoksi naiset eivät uskalla käydä lenkillä Kaisaniemessä. Näkeekö kukaan muu kuin minä asiassa hienoista ristiriitaisuutta?)

Varokaa jämähtäneitä sukupuolinormeja ja suuria tuloeroja!

Koulutuksen vähäisimmäksi anniksi ei todellakaan jäänyt myöskään sen muihin osallisujiin tutustuminen: oli huisin mielenkiintoista kuulla, millaista työtä ja tutkimusta eri puolilla maailmaa tehdään aiheen parissa. Oseaniaa lukuunottamatta maailman kaikki maanosat olivat edustettuina joko osallistujien alkuperän tai työkokemusmaan muodossa. Tapasin muutamia todella kovan linjan uranuurtajia ihmiskaupan ja katuväkivallan vastaisesta kenttätyöstä, ja erityisesti ryhmätyösessioissa kansalaisjärjestöjen edustajat pääsivät loistamaan kokemuksellaan projektinjohtamisessa ja -toteuttamisessa. Terveydenhoitajanäkökulmaa aiheeseen oli hakemassa itseni lisäksi porukassa yksi Lontoossa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vaikuttava Public Health Nurse, jolta sain kuulla kullanarvoisia vinkkejä niin käytännön hoitotyöhön kuin alan kehittämiseen tähtäävän tutkimuksen tekemiseen. Huikeita kohtaamisia. 

Luentoja ennen ja niiden jälkeen tein joka päivä pienen kävelyretken johonkin päin kaupunkia ihan kuljeskelu- ja katselumielessä, ilman sen suurempia kulttuurisia tai kokemuksellisia tavoitteita. Olipahan vaan kivaa käppäillä ja katsella.

Piccadilly Circus aamuysiltä...

...ja puoliltaöin.

Tower Bridge vielä kolmannesta kulmasta

Kampuksen kirjastorakennus

Aiempien brittein saarille sijoittuneiden (melko karmeiden) hostellikokemusten perusteella päätin tämänkertaista reissua suunnitellessani hajauttaa riskit ja jakaa matkan yöpymiset kahteen eri majoituspaikkaan. Wombat's pääsi listalle yhtenä edullisimmista vaihtoehdoista ja ponkaisi positiivisena yllättäjänä hinta-laatu-sijainti-suhteeltaan ehdottomasti parhaaksi hostellipaikaksi ikinä.

Reissun kolmen viimeisen päivän ajaksi olin varannut ihan kuriositeettipohjalta majapaikaksi Suomen merimieskirkon hostellin. Kuriositeettipohjalta, koska 1) en ole merimies, ja 2) kirkossakaan ei tule turhan tiuhaan käytyä, mutta merimieskirkon toiminta ja sen yhteydessä oleva hostelli ovat vuosien mittaan pompanneet milloin missäkin asiayhteydessä niin positiivisessa valossa esille, että monen englanninsuomalaisen kotipesä ja mukavuusalue oli itse käytävä näkemässä. Dormissa yöpyminen ja aamupala maksoivat kolmelta yöltä vajaat 120 euroa, eli vastoin joidenkin uskomuksia ihan hyväntekeväisyyspohjalta majoitustoiminta ei pyöri (eikä hostellipalveluiden tarjoana tietenkään kuulukaan), ja Lontoon hintatasoon nähden majoittuminen kirkon huomassa oli silti suhteellisen edullista.

Rotherthiten overground-aseman ja Canada Waterin underground-aseman tienoilla sijaitseva suomalaisyhteisö otti koulupäivästä ja rankkasateesta väsyneen matkalaisen vastaan lämpimästi tarjoilemalla puhtaat petivaatteet ja lupauksen aamupalasta dormin jääkaappiin kuljetettuna. Sain nimikoidun kinkku-juustoleivän, ruuansulatusjukurttia, suklaamuroja ja maitokannun. Nams. 

Dormissa nukutti hyvin, vaikka porukkaa vissiin ympärillä tuli ja meni (koska kuuden hengen huone) ympärillä läpi iltayön ja aamun, ja kiitän kyllä vuolaasti minulle siunattuja hyviä unenlahjoja siitä, että pienistä häiriöistä yöuni ei katkea. Suomalaisella kirkolla uskalsin myös jättää (ehkä vähän uhkarohkeastikin?) tavarat yöksi ihan vaan kassissa sängynpäätyyn vartioimatta, mikä poikkeaa kyllä tavallisesta passi-lompakko-avaimet-lukkojen-taa-hysteriastani melko paljon. Eikä sieltä mitään sitten tietenkään pöllitty. Aamupalalla sai lukea hesaria ja suomalaisia naistenlehtiä, ja kirkon vastapäätä oli pieni italialainen ravintola, jossa söin tokavikana iltana parasta lasagnea ever. Majoituksesta itsestään jäi mukava (salmiakin) maku suuhun, eikä ollut pelkoa keskellä yötä piriörveltävistä dormikavereista tai pubista kantautuvasta bassonjytkeestä. Sellaisiinkin olen joskus tainnut jossain majapaikassa törmätä. Kaikin puolin lämminhenkinen mesta, suosittelen niin majapaikkana kuin kulttuurikohteenakin! :)

Albion Street, Rotherhithe

Naapurustoa kirkon lähettyvillä

Mitäs muuta vielä Lontoon-matkalta sanoisin? Oli kyllä jokaisen käytetyn tunnin ja pennin arvoinen reissu. Opin uutta, näin paljon, sain uusia tuttuja ja moikkasin ihanaa vanhaa ystävää. Tiedän ehkä vähän lisää siitä, mikä minusta tulee isona. Ja tiedän myös, ettei ihan kovin isoa tule koskaan.

Tajusin vähän lisää, miten paljon kaikki liittyy kaikkeen. Esimerkiksi se, millaista tulonsiirtopolitiikkaa maa harjoittaa ja miten turvallisesti kaltaiseni turisti voi käppäillä jossain Lontoon kaupunginosassa. Tai se, että kun ostan sen kahden örnin t-paidan niin pelaan suuressa kuviossa välillisesti väkivaltaisen bangladeshiläisen aviomiehen pussiin. Tai se, että lastenneuvolan terkkareiden kehut herkistä, rohkeista, avuliaista, vahvoista, söpöistä ja tärkeistä lapsista osuvat tasapuolisesti kaikille sukupuolille urheisiin pikkuäijiin ja hempeisiin pikkuprinsessoihin lokeroinnin sijasta ehkäisee pitkällä tähtäimellä rakenteista väkivaltaa koko väestössä.

Tai se, että kun "rahat on loppu, aivot ja jalat väsyneet ja lentoon vielä tovi aikaa, on erinomainen toimintavaihtoehto mennä vetämään seitinohuet eteläterminaalin mäkkäriin." (20.2.2015, London Gatwick) Olen hirveän onnellinen, että tässä kulttuurissa tällainenkin vaihtoehto on yksin matkustavalle naiselle mahdollinen. Ei oo nimittäin kaikissa.

Rakas retrospektiivinen matkapäiväkirja, osa 1

Sekava, ylipitkä ja lukijaystävällisistä syistä kahteen osaan jaettu blogipostaus Lontoon reissusta, turvallisesta turisteilusta, eettisestä kuluttamisesta, sosioekonomisista kuiluista, sukupuolittuneesta väkivallasta, tutkimusmenetelmien opiskelusta ja siitä, miten nämä liittyvät millään lailla toisiinsa. Toivottavasti pysyt edes jollain lailla kyydissä, rakas lukija!

"13.2.2015, Norjan ilmatila

Uhkarohkea matkustaa näinä maailmanaikoina perjantaina 13. päivä, mutta mukavuusalueen jättäminen on elämän suola ja siksipä tämänkertainen reissu toteutui terroristivaroitteluista, Itä-Euroopan epävakaasta tilanteesta ja taikauskosta huolimatta kohti Lontoon keskustaa.

Läksin matkaan Apelgatanin asunnolta jo aamuneljältä, ja 07:05 starttasi Norwegianin halpalento kohti Lontoon Gatwickia, tiedossa viikon mittainen ekskursio Yhdistyneessä Kuningaskunnassa. To do -listalla on käydä hartaasti odotetulla jälleennäkemisellä Oxford Streetin Primarkissa, toisella Northamptonissa ex-opiskelukaveri ja ex-kämppäkaveri S:aa morjestamassa, sekä kuluttaa viikon verran London School of Hygiene ja Tropical Medicine:n luentosalien penkkejä. Florence Nightingalen sairaanhoitajamuseossa olisi myös nastaa joku päivä poiketa. 

Kipinä reissulle syntyi tammikuussa kokoon huhkimani 10 opintopisteen Advanced Global Health -kirjallisuuskatsauksen takia. Tämä opiskelu on ollut siinä määrin koukuttavaa touhua, että kun oman koulun kurssit alkaa olla lopussa, niin jostain niitä luentoja on lisää saatava. Kirjallisuuskatsauksen aiheesta inspiroituneena hain ja pääsin Gender Based Violence -otsikkoa kantavalle tutkimusmenetelmien kurssille Lontooseen, ja voi veljet ja siskot, tässä sitä nyt istutaan lentokoneessa kohti uutta opinahjoa. Suuria ahaa-elämyksiä ja jatkotutkimusaiheiden päähän pälkähtämistä odotushorisontissa. (Niin, ja Primarkin kevätkokoelma.)

Uppsalan-opinnoista sen verran, että gradua on tällä hetkellä kasassa sellaisen 35 sivun verran. Materiaali, joka on jo paperilla saakka, vaatii vielä jonkin verran hiontaa, mutta pääpiirteittäin olen jokseenkin tyytyväinen siihen, mitä olen aiheesta saanut aikaiseksi. Litteroitu haastatteluaineisto odottaa siisteinä ja koirankorvattomina nippuina reissukassissa pinkissä kulmalukkokansiossa. Siisteydelle ja koirankorvattomuudelle olisi tarkoitus Lontoon-komennuksen aikana tehdä jotain. Kuten istua Thamesin rannassa tai Hyde Parkissa light-kokista siemaillen ja vääntää maanperkeleesti kvalitatiivista sisällönanalyysiä Graneheimia ja Lundmania mukaillen. 

Siviilielämään kuuluu seuraavaa; maailman paras poikaystävä odottelee edelleen kotisuomessa. Vaikka rakastan matkustamista ihan yli kaiken, niin toistaiseksi on yksi, jota rakastan vieläkin enemmän, ja olen enemmän kuin onnentyttö, kun toistaiseksi ei ole ollut pakko valita vain jompaa kumpaa. Ja siinä tämän suhteen taika taitaa piillä."

* * *

"14.2.2015, Charing Cross Roadin Pret a Manger -kahvila

Ystävänpäivänä ulkomailla. Tulin teemukilliselle ketjukahvilaan, koska ukona sataa ja minä koin turhaksi painolastiksi ottaa ENGLANTIIN mukaan sateenvarjoa.

Oikeastihan olen matkapäiväkirjan ääressä, koska tunnen itseni hieman alakuloiseksi. Jokapaikassa mainostetaan Valentine's Daytä ja osta-erityiselle-ystävällesi-tämä-ja-tämä ja rakkaus-sitä ja sydän-tätä, mutta minun rakkaat ja erityiset ystäväni ovat kaikki tällä hetkellä toisissa maissa. On tärkeintä olla itsensä ystävä, mutta tällaisena päivänä olisi mukavaa olla ihan in-real-life reissukaveri paperisen ja kasvottoman matkapäiväkirjan sijasta. Toisaalta on ihan pöljää valittaa - minulla on ihania rakkaita ystäviä. Eivät vaan ole just nyt just täällä.

Toinen alakuloboosti tulee netittömyydestä. Nimittäin taivuttuani viime keväänä VIIMEIN älypuhelimen hankkimiseen, en ole kyllä kovin montaa yhtäjaksoista 24 tunnin rupeamaa ollut ilman nettiä. Ja netistä nyt itsestään viis, mutta olisin hirveän mieluusti lähettänyt pari ystävänpäiväterveistä Lontoosta reaaliajassa, mikä ei nyt näytä onnistuvan. Surku. Illalla hotskulta sitten. 

Netistä ja puhelinriippuvuudesta muutoin puheenollen: äsken bussissa päiväkävelylepoa pitäessäni vastakkaisille penkeille istahti kaksi 6-7 -vuotiasta ipanaa, tyttö ja poika. Poikaa näytti harmittavan kamalasti koska "oh my go-ood, I forgo' me toy, I forgo' me toy!", jolloin tyttö kaivoi taskustaan minikokoisen Minni Hiiri -muistivihkon ja totesi onneksi muistaneensa omansa. Vähän jo ihmettelin, että onpas vähään tyytyväisiä lapsia, kunnes tyttö seuraavaksi otti muistivihon kämmenotteeseen ja alkoi näppäillä ja liu'utella sormiaan Minnin naaman päällä. "Toy" oli valeversio älypuhelimesta, johon lapset sitten bussimatkan ajan keskittyivät asian vaatimalla vakavuudella ja hartaudella.

Ylistys alakouluikäisen mielikuvitukselle siinä mielessä, että pienestä pahvinpalasta saa niin paljon iloa irti. Mikäpä minä olen sanomaan, millaisia maailmoita yksi pikkuvihko voi lapselle avata ja mitä siellä pallokorvan naamassa oikeasti näkyy. Todennäköisesti näkyy heijastus maailmasta, jossa niska köyryssä omaa napaa kohti tuijottaminen on käyttäytymismalli, joka koetaan siinä määrin tärkeäksi, että se päätyy koti-, kirjasto-, kauppa- ja palomiesleikkien jatkeeksi lasten mielikuvitusleikeihin kuvana aikuisen ihmisen elämästä.

Omaa mielikuvitustani ruokkii tällä hetkellä laiturin 9 ja 3/4 King's Cross stationilla katsastaminen (3000 turistia parveilemassa sen ympärillä ei niinkään). Lisäksi olen tänään käynyt hakemassa hoitotyöhön uutta boostia Florence Nightingale -museosta ja nomadi-boostia aamukävelyltä Thamesin varrella. Matkailu nimenomaan niihin ei-turistirysiin sai uutta leveliä, kun puolipakollisena turistinumerona kävelin Nightingale-museosta lähemmälle tube stationille, ja reitti sattui osumaan Big Benin, Westminster Abbeyn ja London Eyen väliselle etapille. Osui reitille "muutama" muukin lauantaikävelijä kameroineen. 

Montako Lontoo-klisettä onnistut bongaamaan kuvasta? 

Tower Bridge

Florence Nightingale -museo

KYLLÄ! 

Rohkelikko-sydämeni kehoittaa tekemään vielä yhden väentungos-ekskursion tälle päivälle ja kokeilemaan, kuinka vakavastiotettava itsemurhayritys Oxford Streetin Primarkiin  tuppautuminen lauantai-iltapäivänä olisi. Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin uhmata ryysispaniikkia ja tehdä muutamia tuliaisostoksia sekä uusia vaatekaapin peruskomponentteja teemalla punainen-sininen-valkoinen ja kesä. Sanotaan yhteen ääneen kaikki: tiedostava kuluttaminen."

* * *

Primark-manian kohdalla olen käynyt SUURIA eettisiä taistoja itseni kanssa. Ei ole tarvittu 17 vuoden koulutusputkea tajuamaan, että jos t-paita maksaa kaksi euroa ja juhlamekko kympin, niin niiden alkuperässä on oltava jotain mätää, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Ei, vaikka yritys mainostaa käyttävänsä ostoskasseissaan 100 % kierrätettyä pahvimateriaalia. Ei, vaikka yrityksen nettisivuilta löytyy laaja-alainen (toki kriittisin silmin tarkisteltava) selvitys kaikesta siitä hyvästä ja kauniista; koulutuksesta, mikrolainoista, työolojen valvonnasta ja työtapaturmien rahallisesta kompensoinnista, jota Primark Bangladeshissa, Burmassa, Intiassa, Kiinassa ja Laosissa tekee (tai väittää tekevänsä). 

Ei, vaikka Eettisen kaupan puolesta ry:n selvityksen mukaan Primark on harvojen toimissaan oikeaan suuntaan (mutta ei silti vielä tarpeeksi vakuuttavasti) menossa olevien kansainvälisten vaatetalojen joukossa. Ja silti hypetän kuukausia etukäteen, että pääsen ostamaan sieltä halppisrytkyjä. Miksi?

'Shoppailuloma' on sana, joka aiheuttaa minussa nykyään sellaisen puolispontaanin huonon omantunnon ahdistureaktion. Samaan joukkoon kuuluu kuitenkin myös sana 'jeesustelu', minkä vuoksi avaan tässä nyt vähän ajatuksiani siitä, miksi ihmisen on hyvä saada kerran vuodessa pistää se kaksisatanen vaatekauppaan, ja miksi minun rahojeni kohde on juuri tämä, eikä joku toinen eittämättömän laajasta valikoimasta eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia kehitysmaiden riistopuljuja.

Olen ajatellut tämän vaateasian tässä viimeisten vuosien aikana näin: ostan harvoin, ostan tarpeeseen, ja ostan mahdollisimman monikäyttöistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kuljen keskustan läpi lähes päivittäin, en viimeisten vuosien aikana muutamaa yksittäistapausta lukuunottamatta koskaan poikkea vähän vaan katselemaan.  Jos ostan mekon, sen on käytävä kengillä, neule-/jakkutakilla ja hiustyylillä tuunattuna sekä terkkariharjoitteluun, sukulaispäivällisille, junamatkalle, kouluvaatteeksi ja rentoihin illanistujaisiin. Jos ostan neuletakin, sen on käytävä sen mekon lisäksi yhteen housujen, t-paitojen ja erilaisten ilmastojen kanssa, ja se EI SAA OLLA 100-prosenttista akryyliä. Ja jos ostan housut, niin niiden pitää mennä neuletakin, hupparin, topin ja tarvittaessa sen mekon kanssa yhteen. 

Ultimaattisena poikkeuksena ovat urheiluvaatteet ja hienot juhlavaatteet, sellaiset, joita käytetään häissä ja hautajaisissa. (Paitsi nyt kun mietin, niin yksi musta terkkarimekoksi nimeämäni lemppari on ollut työharkan ja koulukäytön lisäksi myös hautajaisissa ja viisikymppisillä jakkutakin ja korkkareiden kanssa. No, ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan.)

PRIMANIA!  

Käytössä tällä hetkellä olevat jokapaikan talvikengät ovat olleet ekaksi äitillä, sitten mummolla ja nyt minulla, ja hyvällä hoidolla kestävät toivottavasti vielä ainakin yhdelle uudelle sukupolvelle kierrätettäväksi. Viime syksynä koko kahdeksanvuotisen täysi-ikäisyyteni ajan palvellut arkikäytön talvitakki vaihtui uuteen puhtaasti siitä syystä, että vartaloni ei ole enää 18-vuotiaan ringetenpelaajan, vaan 25-vuotiaan, liikaa koneella istuvan suklaaholistin muotoinen. Uuteen tulikin liikkumavaraa sitten sen verran, että elopaino saa heilahtaa kyllä kaksosraskauden verran ennenkuin vyörätön säätönauhoista loppuu jousto. 

Tähän Primark-asiaan palatakseni viittaan noihin äidiltä ja mummolta perittyihin talvikenkiin. Satun olemaan sitä kasarisukupolvea, jonka aktiivisiin kuluttajavuosiin vaihtoehto, että ostetaan eettistä, kestävää ja 100-prosenttisesti kotimaista ei ole oikeastaan ikinä kuulunut kovin realistisena vaihtoehtona. Ruokakaupassa tämä johonkin ulottuvuuteen saakka vielä toimii, mutta vaatteet - hyvin, hyvin, hyvin hankalaa, ja vielä, vielä, vielä harvemmin taloudellisesti mahdollista. 

Kulttuurinormeihimme kuitenkin vähän niinkuin kuuluu, että semiasiallista vaatetta on hyvä olla päällä, ja psykiatrian puolen harjoitteluissa skarppina olleena tiedän, että joskus ihan jopa pääkoppamme arkifunktioiden laadukkuutta arvioidaan sen perusteella, millaisia hynttyitä olemme minäkin aamuna sattuneet päällemme kaapista valitsemaan. Vaatteilla on yllättävän paljon väliä, vaikka kuinka haluaisin ajatella, ettei niillä ole.

Kirpputorit on hyvä, äidin vaatekaappi on hyvä, nudismi on hyvä. Viimeinen vaihtoehto tosin toimii neljän vuodenajan maassa kamalan huonosti. Lisäksi lyön pääni pantiksi, että vaikka kierrätys kannattaa, niin jokainen tämän blogin lukijoista tietää sen tunteen, kun joskus on kivaa saada jotain ihan uutta, käyttämätöntä ja ehkä vielä muodikastakin päällepantavaa. Ja jos ei puhuta täysin fiftarivintagella voittonsa käärivistä second hand shopeista, niin jostain alkuperästä ne tekstiilit sinne kirpparillekin yleensä päätyvät. 

Tässä kohtaa kuvaan astuvat voittajina rikkaiden maiden vaateketjut. En sano halpavaateketjut, sillä esimerkiksi Versace, Gucci, Hugo Boss, Esprit ja Vuitton eivät varmasti kenenkään mielestä kuulu millään muotoa halpatuotemerkkeihin, mutta pelaavat silti perinteisten henkkamaukkojen, kappahlien ja tescojen rinnalla isoa roolia köyhissä maissa nälkäpalkalla tuotetuista tekstiileistä hyötymisessä. 

Eikä Suomi jää kansainvälisiä rötöskumppaneitaan yhtään huonommaksi; kolmasosa Nanson ja Marimekon tuotteiden alkuperästä jäljittyy suoraan Uralin itä-puolelle, Kiinaan, Thaimaahan, ja Intiaan. En jotenkin jaksa uskoa, että siellä huudellaan puuvillapelloilla että meidän työnjohtaja vetää (kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti) turpaan vähemmän kuin teidän työnjohtaja. Tai ehkä huudellaankin? En voi tietää, koska vaateliikkeet tykkäävät pitää alkumateriaalien keräyksestä ja prosessoinnista vastaavien ihmisten työehtosopparit melkoisen visusti informaationa, josta ei Amnestylle, Green Peacelle, UNICEFille ja muille eettisen tuotannon ja ihmisoikeuksien puolesta järjestäytyneille tahoille kovin hanakasti lauleta.

Ollaan siis tilanteessa, jossa monesta huonosta tarjolla olevasta vaihtoehdosta (jos sitä nudismia ei lasketa) pitää valita vähiten huono. Minä olen valinnut seuraavasti: vältän arkiostelua, tunneostelua ja kertakäyttöostelua. Jos uudelle vaatteelle ei keksi vähintään viittä käyttöpaikkaa, sitä ei osteta. Olen joskus vuosia sitten ensimmäisten aikuisten-oikeiden palkkapäivien jälkeen harrastanut vähän vähemmän tiedostavaa himoshoppailua ja juurikin tuota heräteostelua, jonka taakkaa kannan nyt erinnäisten jätesäkkien ja pahvilaatikoiden muodossa mukanani jokaisen kotimaan muuton yhteydessä. (Positiivista tässä: kyllä se 2009-vuoden muoti vielä takaisin tulee!) 

Suurin osa täällä Ruotsissa mukana olevasta garderoobista on peräisin Irlannin vaihdon ajalta, keväältä 2011, ja juurikin tuolta Primarkin irkkuversiolta Penney's:ltä hankittuna. Lontoossa mukana ollut olkalaukku on ostettu Invernessin Primarkista vuonna 2010 hintaan ehkä 10 euroa, ja on edelleen päivittäisessä käytössä. Todella monien menneiden ja tulevien vuosien rantapäivät ja kesäjuhlat on tanssittu ja tullaan tanssimaan Amsterdamin Primark-reissulla ostetuissa jalokivisandaaleissa ja juhlamekoissa. Väännän vielä rautalangasta jutun pointin: koska vaateshoppailu ei ole jokapäiväistä, eikä edes joka vuotista arkea, sillä on erilainen merkitys kuin biletopin heräteostamisella viikonlopun baarikierrokselle. Homma on jokseenkin suunnitelmallisempaa, ja vaatekomeron aktiivikäytössä kiertävä absoluuttinen luku pysyy luonnollisen poistuman (=menee niin rikki, ettei voi enää itse korjata, tai menee kaverille kun ei enää omalle takalistolle sovi) myötä +/-10:n tasapainossa. Ja samalla kun vaate on arjen välttämättömyys, se muistuttaa myös ihanasta matkasta (jonka hiilidioksidipäästökuormaan mennään sitten jossain toisessa asiayhteydessä) ja kulkee mukana parhaassa tapauksessa vuosikymmenen ajan.

Idea on vähän sama, kun lapsena suunniteltiin viikkokausia etukäteen jonkun hooämmän kuvaston kanssa, mitä kouluvaatteita ostetaan kun päästään seuraavan kerran Kuopioon ja pidetään sitten vuosi putkeen kunnes kasvetaan niistä ulos. Olen opetellut käyttämään samaa kaavaa (paitsi nykyään se, ettei mahdu lempimekkoon tarkoittaa suklaa-kaloreiden vähentämistä eikä uuden mekon ostamista) ja suunnittelemaan etukäteen, mitä vaatekappaleita ehkä seuraavien parin vuoden aikana töissä, koulussa, vapaa-ajalla ja tulevissa juhlissa tarvitsen. Sitten ostan ne kun seuraavan kerran satun olemaan maassa, jossa tämä tässä postauksessa infernaaliset mittasuhteet saanut pulju pitää putiikia pystyssä. 

Miksi juuri Primarkista - koska ainakin itselläni irkkuajoilta saakka lähes päivittäisessä käytössä olleet ihanuudet ovat kestäneet mahtavasti. Koska sieltä ostettuja paitoja ja mekkoja ja kenkiä ei tule ihan joka toisella tukholmalais- tai kuopiolaiskaunottarella vastaan, ja koska kyseisen puljun kokomitoitukset ja vaatteiden leikkaukset mätsäävät vartalolleni mielestäni aika hyvin. Koska tykkään vaaleanpunaisista, kimaltavista ja kukallisista asioista. Koska Primarkille meno jäljittelee edes johonkin pisteeseen sitä ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeistä lapsuuden kutukutusta, kun pääsi H-talon henkkamaukan teiniosastolle ja sen jälkeen karkkikauppaan ja mäkkäriin, jotka olivat savolaiselle maalaislapselle vuonna 2002 jotain ihan psykedeelisen eksoottista.

Ja koska se nudismi ei ihan oikeasti vaan toimi.

Ihan jok'ikistä tältäkään reissulta ostamaani vaatekappaletta en sanan varsinaisessa merkityksessä tarvinnut, mutta ostin silti. Olisi itsekästä ja naiivia uskotella teille tai itselleni, että minun huono omatuntoni tekisi sen ylimääräisen mukaan tarttuneen oloasun ommelleen, 15-tuntista työpäivää paahtavan aliravitun teinitytön elämästä yhtään helpompaa. Kyllä, vaatetehtaat tuovat erityisesti matalan tulotason maiden tytöille ja naisille työpaikkoja ja niiden myötä hitusen suuremman mahdollisuuden päättää omasta elämästään, taloudestaan ja kehostaan. Silti vain hyvin pienen hitusen. 

Joskus kuulee vertauksia, että jos nämä tytöt eivät olisi siellä hikipajalla, niin he olisivat bordelleissa seksiorjina, pelloilla maaorjina tai turvattomilla kaduilla kerjäläisinä. Minusta on kuulkaa näiden hikipajatyöläisten ihmisarvon kannalta hirveän, hirveän väärin, että nuo olemisen vaihtoehdot rajoittuvat meidän länkkäreiden ajatusmaailmoissa tuolle tasolle. Että hyvä kun painaa tehtaassa duunia, kadulla ei saisi sitäkään vähää. Siellä Intiassa, Bangladeshissa, Kiinassa ja Mekongin alajuoksun maissa pätevät kuitenkin ihan samat ihmisarvon lainalaisuudet kun vaikka täällä Pohjois-Euroopassa: kun ihmisen kaikki aika ja energia ei kulu seuraavan vuorokauden ruoka-annoksen tienaamiseen, ja kun ihmisellä on riittävä mentaalinen ja taloudellinen vapaus tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä, suurin osa meistä tekee valintoja, jotka eivät sisällä seksikauppaa, orjatyötä tai kerjäämistä. 

Siellä on satojatuhansia alaikäisiä, jotka haluaisivat olla lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, sairaanhoitajia ja kansainvälisen terveyden maistereita, mutta sen sijaan he osaavat kirjoittaa oman nimensä ja ommella verkkahousun lahkeeseen kolme symmertistä raitaa. 

Jos minä maksan Primarkilla niistä raidattomista verkkareista vitosen, ja jossain toisessa kaupassa niistä raidallisista viisikymppiä, mutta se teinityttö siellä Bangladeshissa nettoaa raitojen määrästä riippumatta 28 senttiä päivässä, niin vian on oltava jossain meitä viime ystävänpäivänä Oxford Streetillä ostohysteriassa palloilevaa joukkoa suuremmassa koneistossa. 

Muutetaan yhteiskuntarakenteita, muutetaan universaalia oikeuskäsitystä ja ennen kaikkea muutetaan kulutuskulttuuria - että ihan kaikkea ei ole pakko saada ihan heti, upouutena ja kenen tahasa hyvinvoinnin kustannuksella. 

Homman voi aloittaa vaikka siitä vaatekaapista.

Loppukevennyksenä tärähtänyt kuva, kun kaikki 3000 turistia tuon aitaköyden toisella puolella tungeksi ja piti kiirehtiä. En malttanut itse jäädä jonottelemaan kuvattavaksi. Kyllä se Tylypahkan kirje vielä tulee, Rohkelikon huppari onkin jo matkalaukussa valmiina!

* * *