Maailmanloppu tulee

Anna-Leena Härkönen on kerran kirjoittanut, että itseään ei pidä yrittää voittaa, vaan pitää olla itsensä ystävä. Koska Anna-Leena Härkönen on mielestäni yksi aikamme viisaimpia naisia, olen totellut tätä ohjetta melko kuuliaisesti melko monien vuosien ajan. Viisaista sanoista ja elämänohjeista huolimatta nyt on sillä viisiin, että Uppsalan yliopistolla ei kyseistä teksinpätkää ole kukaan saanut koskaan näppeihinsä. Sen vuoksi opinahjoni on laittanut minut ja kaikki kurssikaverit marraskuun mittaiseen juoksukilpailuun paitsi itseämme, myös kalenteria, kelloa ja kilpailun lopputuloksesta riippuen niin ikään opintotukikeskusta vastaan.

Viimeisten viikkojen aikana on kirjoitettu, palautettu ja opponoitu ensimmäiset kirjallisuuskatsaukset. Viime perjantaina puolestaan saimme kunnian osallistua ihka ensimmäiseen maisteriohjelman tenttiin, joka käsitti kolme tuntia ja yhdeksän A4-arkillista kysymyksiä asioista, jotka ovat kansainvälisen terveyden kentällä tällä hetkellä akuutisti rempallaan.

Parhaita paloja Global Health 2013 -kurssin maailmanlopun ennusteista:

Kehitysmaiden lapsilla ei ole riittävästi ruokaa. Ei ole muuten aikuisillakaan, mutta lapset ovat maailman tulevaisuus, ja jos neljäsosalla maailman tulevaisuudesta on tälläkin hetkellä kroonisesti nälkä (1) niin asiat eivät ole loistavasti. Jos ruokaa taas on, niin siitä puuttuu A-vitamiinia, sinkkiä, jodia ja rautaa. Kun ei ole A-vitamiinia ja sinkkiä niin elimistön immuunipuolustus ei toimi. Kun ei ole jodia eikä rautaa, oppimiskyvyt eivät kehity. Kun lapset on koko ajan kipeinä puutteellisen immuunipuolustuksen takia ja kun oppimiskyvyt eivät aliravitsemuksen takia pääse huippuunsa, on YK:n vuosituhattavoitteisiin (2), kuten lapsikuolleisuuden vähentämiseen ja universaalin peruskoulutuksen saavuttamiseen matkaa kuljettavana. Tosin lapsikuolleisuuden trendi on tasaisessa laskussa, kiitos koulutuksen, rokotusohjelmien, imetyksen ja vesi- ja sanitaatio-järjestelmien edistyksen. Erityisesti rokotusohjelmien ja imetyksen merkitystä himottaisi Suomen HPV- ja äitiysneuvola -keskusteluita syksyn aikana seuranneena nyt ihan hirveästi kommentoida, mutta maltan mieleni johonkin toiseen postaukseen. Ei kahta maailmanlopun aihetta samaan blogipäivitykseen.

Kongon demokraattisessa tasavallassa on meneillään nyt kaksi vuosikymmentä kestänyt sisällissota, joukkoraiskausbuumi ja systemaattinen lapsisotilaiden hyväksikäyttö niin sanan varsinaisessa kuin sotilaallisessakin merkityksessä. Varovaisten arvioiden mukaan maassa raiskataan 1000 naista päivittäin osana sisällissodan tuoksintaa. Huono omatunto. Ei, viimeksi kun tarkistin, en ole itse raiskannut ketään, en ole rekrytoinut lapsisotilaita, en ole ollut henkilökohtaisesti osallisena yhdessäkään maan sisäisessä tai kansainvälisessä konfliktissa, enkä myöskään ohjeistanut ketään toista tekemään mitään edellä mainituista minun puolestani. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että minun, sinun ja kaikkien muidenkin tätä tekstiä näyttöpäätteeltä lukevien tietokoneiden ja tablettien ja kännyköiden valmistamiseen käytetyt jalometallit tulevat tismalleen samalta alueelta, missä edellä mainittuja mielettömyyksiä harjoitetaan ja siten rahoittavat niiden jatkumista.

Ilmastonmuutos tulee ja tuo mukanaan kivoja pikku muutoksia, kuten malaria-alueen takaisin Etelä-Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikan ja Kiinan eteläisiin osiin. Ihmiskuntaa hellitään tihentyneillä lämpöaalloilla (vanhukset ja pitkäaikaissairaat kärsii), kuivuudella (ruoka loppuu), tulvilla (ihmiset hukkuu, kolera ja kumppanit leviää) ja luonnonkatastrofeilla, kuten hirmumyrskyillä ja merenpinnan nousemisella (pakolaisvirrat ja mitä näitä nyt on). Maailman mittakaavalla tarkasteltuna suhteellisen korvessa kasvaneena tiedän, että esimerkiksi yksityisautoilun vähentäminen muutamien isompien kaupunkien ulkopuolella on Suomen olosuhteissa pääasiassa huono vitsi, mutta kansainvälisellä tasolla on ehkä jotain pientä puuhasteltavaa vielä tekemättä. Vaikka jäämerellä öljynporauslauttaan itsensä hilaaminen ei tulisi itselleni aivan ensimmäiseksi vaikutuskanavaksi mieleen, niin rispektit neiti Saarela & co:lle viimeaikaisimmasta julkisesta aiheeseen herättelystä. Toivottavasti oikeissa instansseissa heräillään. (Ja ei äiti, en ole liittynyt Greenpeaceen. Muistuttaisin kuitenkin, että meidänkin alakerran lattia on melko lähellä virtaavaa vettä.)

Rempallaan on tällä hetkellä maailmassa myös muutamat muut asiat, kuten naisten oikeudet, lasten oikeudet, ihmisoikeudet, puhtaan juomaveden jakautuminen, huonot sanitaatio-olosuhteet, rokotusten, lääkkeiden, lääkäreiden ja koulutetun hoitohenkilökunnan puute ja aika monta muuta maailmanlopun juttua lisää. 

Olo on ollut syksyn aikana kerran jos toisenkin vähän hämmentynyt. Ai näin paljon tehtävää? Asennevamma ja uupumus ovat pariin kertaan meinanneet yllättää ja epätoivo vallata - eikö tällekin asialle olisi pitänyt jo hitto vie tehdä jotain! 

Sitten mieleen tuli yksi muutaman vuoden takainen lähihoitajan sijaisuus norovirusepidemian aikana. Ajatus heräsi. Kyllä se ***** loppuu, kun sitä tarpeeksi pitkään ja kärsivällisesti eristetään ja siivotaan tarpeeksi isolla porukalla. Suunta on maailmanlopun merkeistä huolimatta ihan oikea. 

* * * * *

Anna-Leena Härköseen palatakseni pitää kertoa, että motto on pitänyt laittaa naulaan ulkomaan reissujen ja etenkin opiskelun aikana monta-monta kertaa. Itsensä voittamista on pitänyt harjoitella Ruotsin-matkalla ainakin tuossa aiemmin mainitussa kirjallisuuskatsaus- ja tenttiurakassa sekä jonkinlaisen rationaalisen elämänrytmin pitämisessä siinä ohessa. Olen luonteeltani vähän sellainen tartu hetkeen -tyyppi, mikä on hyvä asia jos haluaa lähteä vaikka lyhyellä varoitusajalla Liettuaan obstetriikan harjoitteluun (niinkuin tapahtui täällä), mutta hirveän huono asia jos pitää pitää itselleen kuria ja mennä kymmeneltä nukkumaan ja herätä kahdeksalta aamulla ja opiskella edes jossain määrin suunnitelmallisesti ja ulkoilla ja syödä viisi ateriaa siinä välissä. Hommaahan nyt olisi aivan turhaa aloittaa esimerkiksi ajoissa? 

Kirjallisuuskatsauksen deadlinea ja tenttipäivää edeltävät viikot sujuivat sitten sellaisella rytmillä, että aamulla herätys kun ei enää nukuta, koululle luennolle tai kirjoittamaan, 12-15 tunnin reippaan opiskelun jälkeen takaisin kotiin ja seuraavana aamuna sama uudelleen. Ruokavalio tällaisina viikkoina koostuu paljolti siitä, mitä laitoksen vastapäätä sijaitsevasta Pressbyrånista sattuu 70 kruunun päiväbudjetilla saamaan. Ihan näin terveydenhoitajan näkökulmasta tarkasteltuna ei ole muuten ihanteelliset ravintoarvot niissä pöperöissä.

Uppsalan-kotini numero 2

Viimeisen illan viimeinen rutistus

Vastapainoksi hillittömälle opiskelu-urakalle olen nauttinut viikonloppuisin ruotsalaisesta (kanadalaisesta) jääurheilusta jokaisella lihassäikeelläni. Lauantai- ja sunnuntaipäivät sisältävät viikko-ohjelmassani vaihtelevan määrän Tukholman läänin jäähalleja, joukkuekavereiden seurassa uituja kielikylpyjä ja hillitöntä jää- ja oheistreeniä. Yhden viikonlopun pääsin harkkaamaan myös Ruotsin U16-maajoukkueen mukana, mikä oli fyysisesti aika rankka, mutta henkisesti edeltävän viikon koulustressistä palauttava kokemus. Ei tarvinnut lähdemerkintöjen ja tutkimustaulukoiden järjestystä sinä viikonloppuna miettiä, kun viimein pääsin Sollentunasta takaisin kotiin ja kumahdin taju kankaalla prinsessa-alkoviin 12 tunnin yöunille. Ringette onkin kyllä ollut arjen paras tasapainottaja ja pääkopan (ja kropan) ruodussa pitäjä syksyn opintorumban keskellä. Lisäksi viikon epäterveellisyydet ovat toistaiseksi kuittautuneet treeni-viikonlopun aikana ja hyvällä säkällä seuraavat maanantai ja tiistaikin menevät vielä urheilijan elämäntavoilla ennen loppuviikon retkahdusta suklaa- ja sämpylä dieettiin.

Toisaalta ringette on tuonut omat haasteensa säännölliseen ja terveelliseen murkinointiin. Joudun lähtemään treeneihin aamulla jo paria tuntia ennen kokoontumisaikaa, sillä kotiovelta matkaa rautatieasemalle on puolisen tuntia, junalla toinen mokoma Uppsalasta Sollentunaan ja Sollentunan asemalta vielä vartin kävelyreippailu jäähallille. Tämä tarkoittaa sitä, että minä, joka en tunnetusti ole kovin pirteä aamuihminen, joudun valitsemaan joko vaihtoehdon a) ja keittelemään mikrokaurapuurot silmät ristissä ennen auringonnousua, tai todennäköisemmin vaihtoehdon b) nappaamaan tuhannen kiireessä puoliksi mustuneen banaanin mukaan junaan ja sinnittelemään päivän ensimmäisen aterian iltapäivään treenien jälkeen. Pidempien harkka- ja pelipäivien pelastukseksi seura on tarjonnut hallilla lounaspastat, ja muutaman kerran olemme (nyt ne rahkapurkit kotona sitten pöydälle turvaan!) jopa käyneet mäkkärissä koko joukkueen voimin. Kauhistelin ensin ihan hirveästi - eihän näin vain voi tehdä! Sitten muistui mieleen yksi jos toinenkin kerta kun tuhosimme C-juniori-ikäisinä kakkosketjun voimin paketillisen Daim-jäätelöä Marjahaan ABC:llä vain paria tuntia ennen peliä. Olen ihan unohtanut, mitä kaikkea älytöntä ihminen voi lappaa nassuun 15-vuotiaana eikä tunnu missään.

Hassu sivuhuomio muuten paikallisista jäähalleista: missään ei ole pukukopeissa tai käytävillä minkäänlaista luistinystävällistä lattiamateriaalia. Tämä tarkoittaa massiivista luistinsuojien kulutusta. Yhdet on jo hajonneet ja jouduin pika-pikaa juoksemaan Sollentunan ostarilta uudet harkkojen ja pelin välissä toissa lauantaina.

Ja arvatkaa: KYLLÄ! Ne on vaaleanpunaiset. JA ne kimaltaa:

Huomenna on edessä Global health -kurssin opintorutistuksen viimeinen silaus, kun esitämme kurssikavereille, opponenteille ja kurssin vastaaville luennoitsijoille valmiiden kirjallisuuskatsausten tuotokset. Yllätyksekseni hikoilin homman jo eilen esityskelpoiseksi, joten tänään minulla oli aikaa olla itseni ystävä ja palkita huima aherrus pienellä päiväretkellä Tukholmaan. Kävin kirpputorikierroksella Södermalmilla (iiiihana pinkki juhlamekko joulukauden kekkereihin, 9 €) ja iltapäiväkävelyllä vanhassa kaupungissa. Siellä oli jo joulu:

Drottninggatan

Joulukuusi vanhassa kaupungissa

Ruotsin eduskuntatalo

Oikealla kaupungintalon torni, vasemmalla Södermalmia

Uppsalassa olen ennättänyt tietokoneella istumisen lomassa tehdä marraskuun aikana pieniä syyslenkkejä, näiltä kävelyiltä muutamia otoksia myös:

Koulumatkalla

Rautatieaseman portaat

Joku hieno talo tuomiokirkon kupeessa. Hienossa talossa toimii internetin mukaan puhelinmyyntifirma. (!?)

Upplands Nationin kesäterassin portit on viimein kiinni

Hei, muistatteko kun sanoin alkusyksystä, 

että V-Dala Nationin talo on sellainen Alvar Aalto -tyylinen? 

No arvatkaas mitä, se on Alvar Aalto tyylinen, koska Alvar Aalto on suunnitellut sen! 

(Nainen voi näköjään lähteä Jyväskylästä mutta Jyväskylä ei lähde naisesta.)

Vaaleanpunaisessa talossa on Vaaleanpunainen Pantteri -niminen kebab-ravintola

Jonkun aarrearkku oli unohtunut puistonpenkille

Koulumatkalla

Naapurini Biologiska museet 

Naapurini Uppsala Ekonomikum

Puhtoinen lähiöni <3

Näkemiin ja kuulemiin joulukuuhun! (Jos ei tule maailmanloppu ennen sitä.)

Matkamuistoja

Minä, maitotölkki, kanelipulla ja läppäri vietämme rattoisaa perjantai-iltaa koululla. Ensimmäisnä mainittu on opiskellut ahkerasti koko pitkän iltapäivän. Opiskeluhan tarkoittaa sitä, että opiskelija on kuluneiden seitsemän tunnin aikana selannut facebookkia, tarkistanut päivän uutiset viidestä eri verkkopalvelusta, kirjoittanut ja lähettänyt kaksi työhakemusta ja lukenut liudan laatuargumentteja pursuavia nettikeskusteluja ympärileikkauksista ja lopuksi pinnistänyt aivot siihen tilaan, että kaksi kolmasosaa tämän syksyn ikuisuusprojekti-kirjallisuuskatsauksesta alkaa olla word-tiedostona - tämähän meni jälleen ihan juuri niin kuin piti.

Keskustelimme muutama päivä takaperin ruokatunnilla opiskelijan ajankäytön ongelman universaaliudesta. Syystä tai toisesta syntyperästä tai kulttuurista riippumatta suuri enemmistö vuosikurssistani löytää itsestään tarkkaavaisuushäiriöisen Martha Stewartin kun tulee aika valmistautua tenttiin, kirjoittaa essee tai väkertää esitelmä. Kuntosalit täyttyvät, keittiöissä leivotaan, kylpyhuoneen lattian saumat vaativat hammasharjakuurausta. Ymmärtäisin ilmiön triviaaliuden, jos opiskeltava aihe tuntuisi tylsältä tai turhalta. Mutta ei. Rakastan uuden opiskelua ja etenkin tämän syksyn kurssisisältö on ollut täynnä asioita, joista olen halunnut sormet syyhyten tietää lisää, mutta silti yllätän itseni säännöllisesti tapittamasta Täydellisiä naisia tai jynssäämästä liesituulettimen suojusta (tiesittekö muuten, että niissä on sisällä sellainen vaahtomuovifiltteri, jonka huokosiin rasva tarttuu mukavan napakaksi kerrokseksi) puhtaaksi kun pitäisi lukea, lukea ja lukea. Meneillään olevalla kurssikierroksella viimeisen illan paniikkiin on vielä mukavat kahdeksan päivää aikaa, joten tässä välissä ehtii oikein kivasti vielä päivittää blogin ennen tosiurakan aloittamista.

Blogipäivitys käsittelee tänään kahden viikon takaista minireissua kaupunkiin nimeltä Kööpenhamina.

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän hajamielinen ihminen, mutta opiskeluvuosien aikana erityisesti esineiden hukkaamisen ja asioiden unohtamisen taito on hioutunut huippuunsa. Ammattikorkeakoulusta tuli kertaalleen eropaperit koska olin unohtanut ilmoittautua läsnäolevaksi alkavalle lukukaudelle. Opintotoimisto oli ystävällisesti koettanut muistuttaa minua tästä pariinkin otteeseen kesäloman aikana, mutta kappas, olin unohtanut ilmoittaa puhelinnumero- ja osoitteenmuutoksen koululle. No, pääsin sitten lopulta kuitenkin takaisin sisään.

Yksi parhaita puolia siinä, että olen aina asunut jaetussa kämpässä jonkun toisen kanssa on se, että lukitsen itseni säännöllisesti asunnon ulkopuolelle ja tarvitsen elämääni jonkun, jonka avaimet voi käydä lainaamassa paikasta X ja jonkun, joka laittaa aamuvuoroon lähdettyäni keittiön pöydälle unohtuneen eväsrasian takaisin jääkaappiin.

Miten tämä sitten liittyy Kööpenhaminan reissuun? Siten, että kaupungista on viimeisten muutaman kuukauden aikana tullut jonkin asteinen symboli sille, että välillä unohtuu.

Ensimmäinen pikavisiittini kaupunkiin keskittyi lentokoneen vaihdon ympärille, jolloin pikaisella wc-käynnillä käsienpesun yhteydessä unohtui poikaystävältä lahjaksi saamani Maailman Ihanin Sormus lavuaarin reunalle. (Ei ollut kihlasormus, muuten lukisitte aivan toisenlaista blogia. Mutta harmittaa silti.) Edellisen kerran olin hukannut sormuksen huoltoasema-wc-käynnin käsienpesulla vain reilua kuukautta aiemmin. Pyhäjärven ABC oli löytötavaroiden suhteen vielä suhteellisen iisi ja ystävällinen paikka, mutta Skandinavian vilkkaimmalle lentokentälle kadonnut Vanamo-ihanuus on lukuisista kyselyistä huolimatta edelleen sillä tiellään. Harmitti kamalasti ja harmittaa vieläkin. Tarinan opetus: älä osta hoitajalle sormusta (tai vaihtoehtoisesti: hajamielinen hoitaja, jousta periaatteista äläkä ota sormusta pois käsien pesun ajaksi, ja jos otat, niin älä hukkaa sitä)!

Toinen ja viimeisin käyntini Kööpenhaminassa käsitti hieman abstraktimman unohduksen: puhelimen pin-koodin. Ei ollut maailmanloppu, mutta kun kamera. Se on puhelimessa. Ja ulkomailla pitää ottaa kuvia. Joo-o, kannatan kyllä mielelläni Nuuskamuikkusfilosofiaa että katsellaan kauniita asioita ja siten omistetaan ne päässä aina, mutta entäs jos muisti on kamalan huono? Sen vuoksi olen vakuuttunut, että sisälläni asuu myös ahnas Nipsu, joka haluaa lajitella ja liimailla reissukuvia albumiin ja muistella matkaa vanhana kiikkustuolissa sumuisia baariotoksia kauniita ja eksoottisia maisemakuvia katsellen.

Kööpenhaminan reissu on nyt sitten kuvailtava ilman visuaalista todistusaineistoa.

Olimme reissussa kuuden kurssikaverini kanssa ja vietimme ihanan ulkoilmatäyteisen viikonlopun Tanskan pääkaupungissa. Perjantaina keskityimme ennakkonesteytykseen ja lauantaina ja sunnuntaina kävelimme ainakin kartan mukaan yhteensä lähemmäs 20 kilometriä ympäri-ämpäri kaupungin nähtävyyksiä. Merenneitopatsas oli kaunis, mutta taustamaisema satamavarastoineen ja nostokurkineen vallankin ruma. Näimme suuren määrän muitakin patsaita, joista muuten huomattavassa osassa joku tulee joko lyödyksi tai syödyksi. Kävimme pariin kertaan Tivolin porteilla arpomassa, menemmekö sisään vai emme, ja lopulta siellä jäi sitten käymättä - onpahan jotain säästössä seuraavallekin kerralle. Nautimme Best Fika Ever -iltapäiväkahvit Marie Antoinette -henkeen sisustetussa unelmakonditoriassa, pohdimme Kööpenhaminassa samaa maisteriohjelmaa pänttäävän kaverinkaverin ja oman seurueen kanssa (ehkä liian suureen ääneen) seksuaaliterveyden problematiikkaa intialaisessa ravintolassa ja kävimme dagen efter... virkistävällä brunssilla kadulla, jonka nimi oli muistaakseni Jägermeistergade. Pistäydyimme myös monessa kirkossa ja Christianian vapaakaupungissa.

Christiania on ainakin turistioppaissa sekä uutis- ja aikakausmediassa tunnettu pääasiassa liberaalista luonnontuotepolitiikastaan sekä entisen armeijakasarmin, sittemmin hippien valtaaman maapläntin käyttö- ja omistusoikeuksista. Edellä mainittuihin ilmiöihin tässä nyt enempää kantaa ottamatta pitää sanoa, että sunnuntaikävelyn mittainen läpileikkaus yhdenlaisen alakulttuurin kehtoon näytti melkoisen monisyiseltä. Kauniit ihanteet, kuten yhteisöllisyyden arvostaminen, laaja kulttuurianti, Liisa Ihmemaassa -satua muistuttava kaupunkikuva ja yksityisautoilun kieltäminen (toimii takuulla erinomaisesti loistavalla pyörätieverkostolla, leudolla meri-ilmastolla ja toimivalla julkisella liikenteellä varustettussa suurkaupungissa, ei niin erinomaisesti esimerkiksi Itä-Suomessa) eivät ole lainkaan hullumpia pähkinöitä purtavaksi. Vapaakaupungin pääväylällä laittomuudestaan huolimatta varsin avoimena kukoistava kukkakauppa sen sijaan mietityttää terveydenhoitajaa. Olen sekä työ- että vapaa-ajalla kuullut monenlaisia argumentteja niin puolesta kuin vastaan. Kyllä, on varmasti ihan mielenkiintoista ja mukavaa rentoutua sataprosenttisen luonnontuotteen avulla (suu- ja keuhkosyöpäriskiin tässä asiayhteydessä nyt syventymättä), mutta ei, ei ole mielenkiintoista eikä mukavaa seisoa samalla neliökymmenmetrisellä kannabispsykoottisen ihmisen seurassa.

Christianian visiitti sivuaa blogipäivitystä näinkin paljon sen vuoksi, että Arlandan lentokentälle sunnuntai-iltana palattuamme allekirjoittanut napattiin suorin tein saapuvien lentojen portilta tullimiesten kuulusteluun. Vaaleanpunahupparinen, helmikorvakoruinen punasteleva poninhäntäpää näytti taatusti sopivan epäilyttävältä salakuljettajalta rajavartioston silmään. Virkapukumiehet hiillostivat allekirjoittanutta hyvän tovin siitä, mistä olen tulossa, minne menossa, kenen kanssa, ketä olen viikonloppuna tavannut, mitä täällä Ruotsissa teen, keitä täältä tunnen ja sitten viimeiseksi taikasanat: oletkos käynyt Christianiassa Tanskan reissusi yhteydessä. Koska olin poistunut vapaakaupungin pääportista takaisin EU-alueelle vain muutamaa tuntia aiemmin, vastasin luonnollisesti että tulihan siellä käytyä, mitä seurasi (jos mahdollista) vieläkin ankarampi kuumotus, olenko ostanut huumeita, olenko koskaan käyttänyt huumeita, onko kukaan matkaseurueesta käyttänyt, olenko ajatellut koskaan käyttäväni ja niin edelleen. Oikeat vastaukset sain näköjään tarpeeksi uskottavasti soperrettua, koska istuin muutamaa hetkeä myöhemmin Uppsalan-junan lähtölaiturilla enkä esimerkiksi täydellisessä ruumiintarkastuksessa tai poliisiauton takakontissa. Ja jymyuutinen niille, jotka vielä tässä vaiheessa epäilevät: EI, en ollut käyttänyt enkä kuljettanut enkä ajatellut käyttäväni tai kuljettavani yhtään mitään lentokentältä ostettua salmiakkipussia vahvempaa nautintoainetta Tanskassa, Tanskasta tai missään tai mistään muualtakaan, vaan kyseessä oli ilmeisesti jonkin sortin rutiinitarkastus jonka uhriksi minä onnellisesti osuin. Matkaseuran muut jäsenet muuten arvelivat, että minut napattiin suurennuslasin alle koska näytin koko lentokoneen varmimmalta tapaukselta ilmiantamaan vaikka koko vuosikurssillisen verran Tanskassa opintomatkalla piipahtaneita kotipuutarhureita.

Lentokenttäepisodin jälkeen (taivaan kiitos vasta junassa enkä siellä tullimiesten edessä nöyristellessä) iski kylmä kauhu suoraan vatsaonteloon. Minulla oli reissulla lainassa kaverin matkalaukku. Alankomaissa aiemmin asuneen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla vierailleen kaverin matkalaukku. Alankomaissa edellisellä viikolla samaisen matkalaukun kanssa vierailleen, kannabistuotteiden viihdekäytön puolesta suhteellisen avoimesti puhuvan kaverin matkalaukku. Miten en ollut ajatellut koko asiaa! Pengoin laukun vuorineen päivineen läpi välittömästi kotiin päästyäni, onneksi mitään sinne kuulumatonta löytämättä. Mutta opin tehokkaan kotiläksyn: älä lainaa (ainakaan Alankomaissa tiheään ramppaavan) kaverin matkalaukkua tutkimatta sitä ennen reissua yltä, päältä ja sisältä. Miten maailman klassisin selitys olisikaan pitänyt sopertaa:

"Noi ei oo kyllä mun!"


* * * * *

Word-välilehden alla kuumotteleva tutkimustaulukko ja sen ajallaan valmiiksisaattamattomuudesta koituvat ongelmat on muuten hyvinkin merkittävästi juuri mun. Siispä päätän tämän päivän päivityksen tähän ja siirryn takaisin rattoisan viikonlopun viettoon. Toivottavasti matkapäiväkirja saa sisältöä tämän urakan päätyttyä hieman enemmän ja useammin - muuten voi käydä niin ettei tästäkään reissusta siellä kiikkustuolissa muista juuri muuta kuin vihreän lentolaukun ja siihen liittyvät kauhumuistot.