"...konepistooli laulaa ja sota soi, mitä ollaan opittu aikasemmasta tota noin? Tota noin?" (Asa, 2009)

Tänään minun piti kirjoittaa siitä, miten polkupyörällä ajaminen ja kaikki siihen liittyvä oheistoiminta Uppsalassa ovat vaatineet ihan uudenlaista totuttelua, siitä, miten olen saanut opiskelijakämppäni jo melkoisen kotoisaan kuntoon, ja siitä, miten kaikki ulkomaille sijoittuvat arkirutiinit kuten ruokakaupassa käynti ja pyykkituvan varaaminen tuntuvat alkuun niin hirveän ihmeellisiltä ja raportoimisen arvoisilta asioilta. Ensimmäiseen varsinaiseen opiskeluviikkoon on mahtunut näitä kaikkia. Mutta erityisesti ja ennen kaikkea siihen on mahtunut Uppsalasta noin 4500 kilometrin päässä tälläkin hetkellä käytävän konfliktin käsittelyä, ja minusta tuntuu, että nyt on ihan pakko vähän kirjoittaa alkuun siitä.

Parin vuoden takaisen Arabikevään kuohunnoissa Syyrian hallituksen ja opposition väliseksi siviilisodaksi räjähtänyttä kriisiä on vatvottu edestä, takaa ja ympäriltä tällä viikolla varmasti yhdessä jos toisessakin Uppsalan yliopiston luentosalissa, niin ikään siis myös meidän oppitunneillamme. Globaalin terveyden kurssin opetussisällöt ovat saaneet surullisen esimerkkikontekstin, kun lähes minkä tahansa viikon aikana käsittelemämme ongelman on joko luennoitsija tai joku opiskelijoista liittänyt Lähi-idässä riehuviin hirveyksiin. Olemme kuvitteellisesti organisoineet mielenterveyshuoltoa pakolaisleireille, pohtineet kansainvälisen avustustyöryhmän kokoamisessa huomioon otettavia asioita ja neuvotelleet, mikä neuvoksi kun sisällissota on siinä tilanteessa, etttä siviilit rajojen sisäpuolelta eivät pääse toimivan terveydenhuollon luo, eikä terveydenhuolto rajojen ulkopuolelta sitä tarvitsevien ihmisten tavoitettaviin. Pääosalla kurssin tähänastisista luennoitsijoista on pitkän linjan kenttäkokemus terveydenhuollon kriisityöstä konfliktialueilla ja käytännön esimerkkejä on sadellut paljon.

Jos ei terveydenhuollon, niin ainakin kriisinratkaisemisen vaikuttavimpia käytännön esimerkkejä latelivat tiskiin tämän viikon maanantaina yliopistolla vierailleet YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n tämänhetkinen apulaispääsihteeri Jan Eliasson. Ilmeisesti luennon suunniteltu alkuperäinen tarkoitus oli esitellä Annanin vastikään julkaistua Interventions: A Life in War and Peace -kirjaa, mutta kuinka ollakaan, puolitoistatuntinen lipsahti kovin pitkälle Syyrian tilanteen problematiikan käsittelyyn.

Tilanne on lyhykäisyydessään nyt siis sellainen, että Syyriassa tapahtuu asioita, joilta muu maailma ei voi sulkea silmiään. Sisällissodan osapuolet ovat tappaneet toisiaan ja siviilejä tähän mennessä YK:n arvion mukaan 100 000, 6000 heistä lapsia. Kaksi miljoonaa syyrialaista on joutunut tai onnistunut pakenemaan sodan jaloista, suurin osa heistä Jordaniaan, Irakiin, Turkkiin ja Egyptiin. Maan sisäisiä pakolaisia on YK:n arvion mukaan viisi miljoonaa. Noin puolet näistä pakolaisista on alaikäisiä lapsia. Se tekee yhteensä kolme ja puoli miljoonaa lasta ja nuorta, jotka syntyvät tai kasvavat ja koettavat selviytyä joko sisällissodan kauhuissa tai vuosien pituisella turvattomalla telttaretkellä vieraassa maassa ilman sosiaaliturvaa, pysyvää terveydenhuoltoa tai koululaitosta. Osa ilman vanhempia tai muuta perhettä.

Annanin ja Eliassonin päällimmäisiksi huolenaiheiksi nousivat erityisesti kaksi Syyrian konflikissa esiin tullutta seikkaa. Eliasson mainitsee YK:ssa jännitettävän sitä, että sisällissodan osapuolista on konfliktin edetessä yhä enenevissä määrin alettu puhua hallituksen ja kapinallisten sijasta alawateista, sunneista, kurdeista, juutalaisista ja kristityistä, toisin sanottuna uskonnollisista ja etnisistä ryhmistä kansallisuuden tai poliittisen suuntautumisen sijaan. YK:lla on mitä todennäköisimmin vielä tuoreena mielessä kriisit, jotka alkoivat tilanteista, joissa ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja (Ruandan kansanmurha) ja jugoslavialaisista serbejä, kroaatteja, albaaneita ja sloveeneja (Bosnian ja Kosovon sodat). Huoli numero kaksi on pakolaisvirtoja vastaanottavien maiden rauhan säilyttämisessä: kymmeniätuhansia pakolaisia jatkuvalla virtauksella vastaanottavat valtiot tasapainoilevat vielä itsekin Arabikevään ja Irakin sodan jäljiltä sekä taloudellisesti että poliittisesti tulenarassa tilanteessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen valtion pakolaiskiintiö vuodelle 2013 on 750, joista kiireellistä sijoitusta vaativille hätätapauksille (esimerkiksi syyrialaisille) on korvamerkitty 100 paikkaa.

Kansainvälisen yhteisön väliintulosta Syyrian konfliktin pitkittyessä on maailman ykkösnaisten ja -miesten neuvottelupöydissä käyty taatusti keskustelua, mutta erityisesti elokuun 21. päivän tapahtumat saivat maailmanpoliisit ja apurit varpailleen. Syyriassa murhattiin tuolloin useiden toisistaan riippumattomien tiedotusvälineiden mukaan 1400 ihmistä, heistä hieman yli 400 lapsia, joukkotuhoaseeksi luokitellulla syriinikaasulla. Syrian Observatory for Human Rights:n mukaan vahvistettuja kuolleita oli lauantaihin (7.9.13) mennessä "vain" 502. Mikä tahansa luku noiden väliltä pitääkin paikkansa, hermokaasua on kuitenkin vahvistetusti käytetty Syyriassa siviileiden tappamiseen.

Maailman valtioista tällä hetkellä 189 on allekirjoittanut ja ratifioinut Geneven sopimuksen, jossa sitoudutaan olemaan käyttämättä tai valmistamatta kemikaalisia joukkotuhoaseita. Egypti, Pohjois-Korea, Angola, Etelä-Sudan ja Syyria ovat jättäytyneet toistaiseksi sopimuksen ulkopuolelle. USA:n mukaan hermokaasuiskuista on vastuussa presidentti al-Assadin joukot (hallitus), ja esimerkiksi Ranska ja Iso-Britannia seisovat tämän väittämämän takana. Arabimaiden merkittävimpiin medioihin kuuluvan Aljazeera -uutistoimiston mukaan Venäjän Putin taas väittää, että kapinalliset ovat syypää hermokaasumurhiin.

USA:n kongressi käy parhaimmillaan neuvotteluja, tuleeko Syyriaa rangaista hermokaasuiskuista, vaikka se ei periaatteessa ole sitoutunut noudattamaan sopimusta kemiallisten joukkotuhoaseiden käyttämättömyydestä. Putin ja Obama vääntävät kättä, onko ulkomaailmalla (käytännössä siis mitä ilmeisimmin USA:lla) oikeus puuttua aseellisella iskulla toisen valtion sisäiseen konfliktiin. Muut maailman vallankahvassa kiinni olevat valtiot, muiden muassa Kiina, Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka ovat iskuista pidättäytymisen kannalla, kuten on myös Euroopan Unioni. USA:n ulkoministeri koettaa Aljazeeran mukaan neuvotella Arabiliittoa iskujen puolelle, joskin toistaiseksi ainakin Iran on varoitellut ulkopuolisen aseellisen väliintulon leimauttavan koko tulenaran Lähi-idän lieskoihin.

Hermokaasuisku on siis vienyt Syyrian konfliktin maan sisällä yhä vakavammalle tasolle ja samalla nostanut muun maailman painetta asettua joko aseellisen väliintulon, poliittisen dialogin tai sivustaseuraajan rooliin jättäytymisen kannalle.

"But isn't a killing of a man much more important than how he is killed?" Retorisoi Kofi Annan viikko sitten.

YK:n edustajina sekä Eliasson että Annan puhuivat konfliktin sovittelussa aseettomien ratkaisujen puolesta, eikä heiltä muuta maailmanrauhan liputtajaksi toisen maailmansodan raunioille perustetun organisaation miehinä oikein sovi odottaakaan.

Terveydenhuollon näkökulmasta yhteenveto tämän viikon aikana oppimastani voisi olla ehkä tällainen: Syyriassa muhii katastrofi, jota mikään kotihoitokampanja, terveyskeskus, sairaalaorganisaatio tai rokotustutkimus ei ratkaise. Silti olisi tärkeää, että niin kukin yksittäinen valtio kuin kansainvälinen yhteisökin näkisivät ne sijoituksina, jotka ehkäisevät hirveän paljon isompia ja monimutkaisempia ongelmia. Eivät todennäköisesti sotia, mutta paljon muita. Niin mielenkiintoista kuin kriisihuollon opiskelu onkin, pyörii mielessä asian kääntöpuoli: maailmassa on miljoonia ihmisiä, joille aseellisesta konfliktista aiheutuva väliaikaisterveydenhuolto, pakolaisleirien massiiviset rokotuskampanjat, puutteellinen sanitaatio ja ruokahuolto ja ennen kaikkea jatkuva turvattomuuden tunne ovat jotain aivan muuta kuin antoisia ryhmätöitä, videotallennettuja luentoja ja näkökulmia antavia puheenvuoroja.

Mihin tahansa suuntaan USA:n ja Syyrian ja niiden myötä koko maailman tilanne tulevalla viikolla kehittyykin, toivon, että siellä päin on enemmän tilaa rauhanomaiselle keskustelulle ja kansainvälisen diplomatian keinoille kuin ohjuksilla osoittelulle. Jos sitä odotellessa maailman mahtimaiden johtajia hieman pienemmälle ihmiselle tulee fiilis, että tartteis tehdä jotain, niin esimerkiksi YK:n lastenjärjestö UNICEFin kautta voi koettaa inhimillistää kaikkein pienimpien uhrien oltavia siellä, missä se on mahdollista.

Useimmat poliittiset konfliktit keittyvät kokoon vuosikausien - usein vuosikymmenien - saatossa. Kun ne kärjistyvät siihen, että yksi tai useampi osapuoli tarttuu aseisiin, on helppoja ja yksioikoisia ratkaisuja entistä vaikeampaa löytää. En tunne kansainvälistä rauhan ja konfliktin tutkimusta niin tarkasti, että voisin tässä mitenkään järkevästi kommentoisa USA:n tai minkään muunkaan tahon pohdintoja Syyrian kriisin ratkaisemiseksi. Silti ihan amk-pohjaisen terveydenhoitajatutkinnon suorittaneena mielessä käy usein, voitaisiko 2010-luvun maailmassa ehkäistä näitä tragedioita, jos esimerkiksi sodankäyntiin ja joukkotuhontaan soveltuvien aseiden valmistaminen, ostaminen ja myyminen ei olisi niin huomattavan paljon vähemmän säädeltyä ja valvottua kuin vaikkapa kansainvälinen banaanikauppa.

Primaaripreventio, anyone?