Esimerkiks tää sottapytty vois olla kauhukämppis. Kuka lie.
(Tilannekuva Irlannin-asunnolta, kaikki rojut ja ostoskassit ei oo onneks mun :D)
Arvioin aiheen kokonaisen blogipostauksen arvoiseksi, sillä kämppäkaveruus tuikituntemattoman pentin tai pirkon kanssa on suomalaisesta vinkkelistä jokseenkin vierastettu ilmiö. Vaikka näkökulmani suomalaiseen opiskelija-asuntokulttuuriin perustuu vain rajallisen otoksen havainnointiin, uskaltaisin silti yhteenvetää, että meidän kulttuurissamme vältellään viimeiseen saakka tilannetta, jossa vessa, vesiposti ja keittokomero jaetaan jonkun muun kuin oman puolison, bestiksen tai perheenjäsenen kanssa. Tilanne voi ehkä Etelä- ja Keski-Suomen suurien yliopistokaupunkien kohdalla olla soluasumisperinteen myötä myönteisempi, mutta lähtökohtaisesti yksittäisen huoneen vuokraamista tunnutaan pidettävän pakon sanelemana välivaihtoehtona ja oma (vuokra)yksiö siintää useimpien tulevaisuushorisontissa kunhan riittävä määrä fyffeä, opintopisteitä ja jonotusvuosia on laarissa.
Ulkomaan reissuilla kulkiessani olen huomannut tilanteen olevan jossain määrin päinvastainen monessa muussa eurooppalaisessa kontekstissa. Lähes yksikään opiskelija ei asu yksin. Ja ei, ei johdu siitä, että pariskunnat muuttaisivat yhteen jotenkin tiiviimmin kuin meillä, vaan siitä, että monessa paikassa on sekä taloudellinen ratkaisu että kultturinen normi, että asunto jaetaan opiskeluaikana muidenkin kuin oman ja poikasystävän navan kanssa.
Tämä herättelee myös säännöllisesti pohdiskelemaan, miksi se ikioma ulko-ovi on suomalaisille niin kovin, kovin tärkeä. Arvostammeko todella omaa tilaa niin paljon, että se on ostettava hinnalla millä hyvänsä? Kannustaako ainutlaatuisen antelias opinto- ja asumistukijärjestelmämme kuudensadan euron yksiön maksamiseen kolmensadan euron solukämpän sijasta? Ovatko muut suomalaiset opiskelijat jotenkin epätavallisen ei-toivottuja kämppäkavereita? Leimaako solu- tai kommuuniasuminen ihmisen jollain tavalla ei-toivottuun sosioekonomiseen tai kulttuuriseen lokeroon?
Asiaa pureskellessani havahduin kummalliseen mutta tosiasialliseen itsekritiikkiin: mistäpä minä sen tietäisin. Vajaan 26 vuoden elämäntaipaleeni aikana en ole vielä kertaakaan asunut ypöyksin. Omillani, sanan lapsuudenkodista muuttamisen merkityksessä - kyllä, viimeiset kahdeksan vuotta (herranen aika tätä ajan kulumista!!), mutta yksin - en. Vuokrasopimusarkistoni historiasta ei ole vielä kertaakaan löytynyt kontrahtia, joka olisi taannut yksinoikeuden asunnon jääkaappiin tai suihkukoppiin. Ja tiedättekö, en ole ikinä oikein kaivannut sitä.
Oma huone on oma rauha. Uppsalan eka kämppä.
Syy monimuotoisen yhteisasumisen puolesta liputtamiselle löytyy melko varmasti ihmistä, joiden kanssa olen jakanut ne kymmenen eri vuokrahuoneistoa, joissa olen lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen virallisesti asunut. Väliaikaisia tilapäismajoituksia ystävien ja tutun tuttujen nurkissa löytyy melkein toinen kymppi täyteen. Olen ollut harvinaisen onnekas paitsi asuntojen, myös asuinkumppanien suhteen.
Vuosien saatossa samaa kylpyhuonetta ja postilaatikkoa kanssani on käyttänyt reilut 20 ihmistä, joiden joukkoon on mahtunut yksi jälkiruokanäpistelijä (söi aina mun vanukkaat jääkaapista), yksi astioita omalle puolelleen hamstraileva keräilijäpersoona (mikkihiirimuki ja lajitelma sekalaisia tokmannin ruokailuvälineitä jäi sille reissulle) ja yksi narsistinen elämäntapapessimisti, jolla oli kroonisesti ureaa aamumuroissa. Mutta ne noin 17 muuta! Voi veljet, miten hienoihin ihmisiin olen törmännyt!
Ihkaensimmäinen niistä ihanista kämppiksistäni oli työharjoitteluohjaajani tuttava, joka halusi tarjota vieraalle paikkakunnalle tulevalle terkkariopiskelijalle matalan budjetin yömajan läheltä sairaalaa, jottei minun reppanan tarvitsisi vuokrata itselleni kokonaista asuntoa pelkän harjoittelun vuoksi toisesta kaupungista. Mikä ihana täti, ja mikä ihana kokemus oli huomata, kuinka avuliaita ihmiset voivat olla. Iltavuoron jälkeen pöydässä oli juustovoileivät odottamassa ja sitten vaihdettiin kuulumisia ja ajatuksia teekupin äärellä. Ja siitä se sitten lähti.
Miten monta mitä-kuuluusta aloitettua tervehdystä on päätynyt syvällisiin keittiönpöytäkeskusteluihin, joista havahdutaan takaisin ulkomaailmaan vasta kun naapurissa aletaan kolistelemaan aamupuurokattiloita tulille. Pari läheisintä ystävyyssuhdetta elämässäni on alkanut tuikituntemattoman ihmisen kanssa saman katon alle muuttamisesta. Maailmankuvani ja erilaisten kulttuurien tuntemukseni on laajentunut todella paljon ihan vaan istumalla omassa keittiössäni ja kuuntelemalla puolalaisten, liettualaisten, nigerialaisten, amerikkalaisten ja itävaltalaisten kanssa-asujien seikkailuista milloin missäkin maailmankolkassa. Minun kotini on ollut myös skitsofreniatutkijan, personal trainerin, taloustieteilijän, haavipalloilijan, risteilyemännän, maailmanmatkaaja(ie)n ja vaikka minkä muun alan asiantuntijan koti, ja ihan puhtaasti yleissivistyksen kannalta on ollut mielettömän antoisaa kysellä ja kuunnella, mitä minkäkin ammattikunnan työnkuvaan kuuluu ja mistä vinkkelistä maailmaa eri tieteenaloilla katsellaan.
Kämppäystävän kaa pubikierroksella Corkissa / talvi 2011 ♥
Samat ex-kämppikset ruotsinlaivalla / syksy 2014 ♥
Kaikki, jotka ovat hoitajia tai opiskelijoita tai parhaassa tapauksessa molempia, ymmärtänevät myös kämppäkaveruuden taloudelliset motiivit. Useampaan osaan jaettujen vuokra-, vesi-, sähkö-, netti-, ja lämmityskustannuksien ansiosta siitä sairaanhoitopiirin tai kansaneläkelaitoksen maksamasta leveästä leivästä jää pikkuhippuja reissukassaan ja omenasiideriin jopa opiskelijabudjetilla elellessä. Vehnäjauhot, sokeri, suola, vessapaperi ja pyykinpesuaine ovat todella harvoin taloudesta aivan täysin finito, ja ylimääräisen herkkujätskipaketin hinta (ja kalorit) putoaa puoleen, kun kämppiskin himoaa brownie-pekaanipähkinä-keksitaikina-suklaajäätelöä.
Lisäksi kommuuniasunnoissa on melko poikkeuksetta runsas valikoima keittiövarustusta ja muuta kodin irtaimistoa, jonka paikasta toiseen raijjaaminen tai ostaminen jokaisen muuton yhteydessä olisi paitsi aika kallista ja epäekologista, myös yksinkertaisesti vähän tyhmää. Nykyisessä kodissani asuntoon muuten "kuuluu" luontaisetuna kaksi entisten vuokralaisten Ruotsiin jättämää polkupyörää sekä kaveriporukan yhteisomistuksessa oleva pianovanhus. Ei kaiken tarvitse olla ikiomaa.
Liettuan-kämpässä kuului petivaatteetkin pakettiin.
(Ihan leiman kanssa todistus, että vuosikertaa 1974)
Tämänhetkisen kotikolon helmi ♥
Toki siinä missä kimppa-asuminen antaa, se myös ihan vähän ottaa. Suhteellisen terveellä siisteyskäsityksellä ja peruskäytöstavoilla sekä valmiudella satunnaiseen ekstrajoustamiseen nukkumaanmenoajoissa ja äänensietokyvyssä / metelöintiä vaativissa aktiviteeteissa pääsee jo pitkälle. Siltikin sattuu ja tapahtuu välillä asioita, jotka kiukuttaa ja väsyttää, koska joskus vaan
...joudut juoksemaan aamupissalle taloyhtiön vessaan kun kämppis pesee hampaita 45 minuuttia.
...lämminvesivaraajassa on vaan rajallinen määrä kuumaa vettä ja kämppis leikkii kylpylää (tosin itse olen tässä asiassa varmaan useammin siellä ärsyttäjä-puolella kuin kärsijänä...).
...VIHAAT suolakurkkua ja KOKO ASUNTO haisee säännöllisesti eltaantuneelle pikkelssille.
...ne katseet, joita saat kun teet lihapullia vegaanin kanssa jakamassasi keittiössä.
...Bob Marley laulaa seinän takana viidennensadannenseitsemännentoista kerran no woman no cry ja aamulla olisi töihin/tenttiin/mihinvaan lähtö.
...ne sun vanukkaat on jälleen kerran lusikoitu parempiin suihin sieltä jääkaapista.
Mutta näistäkin selviää. Oikeastaan ihan ainoa henkilökohtaisesti kokemani ehdoton nou-nou-ehto kommuuniasumiselle on parisuhde. Olen jakanut kolmen asukkaan kodin sekä parisuhteen osapuolena että pariskunnan alivuokralaisena, ja voin kertoa, että jos itsellä on taipumus taantua poikaystävän seurassa välillä kaksivuotiaan simpanssin tasolle etkä halua ulkopuolista yleisöjoukkoa todistamaan älykääpiöyttäsi, tai jos kolme tuntia kestävän ranskalaisen parisuhdekriisin todistaminen omassa keittiössä ei vastaa käsitystä mukavasta vapaapäivästä, niin neuvon skippaamaan. Helpompaa elämää muun muassa kaikille. Mutta väliaikaisratkaisuna menettelee tämäkin, vaatii vaan vähän enemmän hermoja kaikilta osapuolilta.
Tällä hetkellä mulla on super-kämppis täällä, antaa mulle suklaastaan ♥ :D
Olen päässyt kämppäkaverin kautta ilmaiselle kesäristeilylle, verestänyt saksantaitoja, kuunnellut superbowl-lähetystä matkaradiosta, saanut yllätysaamupalaksi nutella-kreppejä ja mansikkamargariitoja, ja oppinut, että seeprakalojen aivot eivät biologisesti eroa kovinkaan paljoa ihmisten aivoista Kaikki yllämainittu ja paljon muuta olisi jäänyt tapahtumatta, jos olisin asunut aina pienessä, hiljaisessa, yksityisessä, mutta niin kovin tyhjässä omassa kodissani. Asukaa, ihmiset, enemmän yhdessä!
(Kuva täältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti