Kävelen aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä kuntosalille erään pohjoissavolaisen kaupungin keskustan läpi. Matka alkaa havainnolla, että kadun toisella puolella vastaantuleva toppatakkinainen romahtaa kävelytielle ensin polvilleen ja hetken horjumisen jälkeen naamalleen lähes oikeaoppiseen ensiapu-kylkiasentoon. Naisen päiväkävelykumppani näyttää siltä, ettei ihan osaa päättää, käyttäisikö käsiään kainalossaan roikkuvan karjalapäkin halaamiseen vaiko leidin jelppaamiseen, ja hetken empimisen jälkeen päätyy lopulta kumartumaan pahvipakkauksen yli ja tarkistamaan suullisesti, veisaako lenkkikaveri edelleen kanssamme samassa hiippakunnassa.
Ylitän tien, jätän pari metriä turvaväliä ja huikkaan, josko pariskunta haluaisi ambulanssia tai vaikkapa taksia paikalle. Nainen huutaa kadun pinnasta vihaisesti että ei thäshsä mithään häthää (vaikka ei olla Rovaniemellä). Mies kertoo hieman vaimeammalla mutta silti ihan huomattavalla lapinlisällä, että koti on kulman takana, kyllä sinne päästään. Kysyn naiselta vielä uudestaan, olisiko syytä käydä nyt ainakin se otsa tarkistuttamassa. Saan kehoituksen pitää huolen omista asioistani.
Salireissun jälkeen koomarkettiin ruokaostoksille. Kaupan tuulikaapista ampuu vastaan tuoksu, johon en Ruotsin-reissun aikana ole törmännytkään kovin montaa kertaa. Kolme pilottitakkista isänmaantoivoa hönkii ilmaan eilisiä etanolihöyryjä invalidipenkillä. Yhdellä on musta silmä. Hajumuisti vie takaisin kesätyöosastolle, jossa säännöllisenä ilonamme vierailivat dementikkomummujen ja lonkkamurtumapappojen lomassa katkaisuhoitoon lähetetyt delirium tremens -potilaat, jotka aika ajoin järjestivät mukavaa lisäaktiviteettia ja puhejudo-ohjelmaa hoitohenkilökunnan muutoin välillä niin kovin tylsiin päiviin. Tulee hetkellinen ikävä osastotyöhön.
Teen ruokaostokset ja kävelen rännikujaa pitkin kotiin. Aurinko paistaa, räystäät tippuvat, katu pölisee. Talitintit sekä vastaantuleva pukumiekkonen laulavat iloisesti. Ensimmäiseksi mainitut pysyvät nuotissa, jälkimmäisellä on havaittavia vaikeuksia sekä sävel- että jalankulun saralla. Käännyn korttelia liian aikaisin isommalle väylälle, koska vastaantulija seilaa pientareelta pientareelle, eikä ehkä hirveän isolla todennäköisyydellä huomaa väistää reipastahtista vastaantulijaa.
Kevätiltapäivä vaihtuu vähitellen kuulaaksi tähtitaivaaksi, ja minä mietin, kuinka kotimaastani tuli aikoinaan paikka, jossa kossu, karjala ja leijona tiivistivät suomalaisuuden ytimen C2H5OH-muotoon, ja jossa kevään kuuminta vaaliväittelyä käydään taloustaantuman seurauksien ennaltaehkäisyn tai tasa-arvon ja muukalaisvihan sijaan keskikaljan alkoholitilavuusprosenteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti