"13.2.2015, Norjan ilmatila
Uhkarohkea matkustaa näinä maailmanaikoina perjantaina 13. päivä, mutta mukavuusalueen jättäminen on elämän suola ja siksipä tämänkertainen reissu toteutui terroristivaroitteluista, Itä-Euroopan epävakaasta tilanteesta ja taikauskosta huolimatta kohti Lontoon keskustaa.
Läksin matkaan Apelgatanin asunnolta jo aamuneljältä, ja 07:05 starttasi Norwegianin halpalento kohti Lontoon Gatwickia, tiedossa viikon mittainen ekskursio Yhdistyneessä Kuningaskunnassa. To do -listalla on käydä hartaasti odotetulla jälleennäkemisellä Oxford Streetin Primarkissa, toisella Northamptonissa ex-opiskelukaveri ja ex-kämppäkaveri S:aa morjestamassa, sekä kuluttaa viikon verran London School of Hygiene ja Tropical Medicine:n luentosalien penkkejä. Florence Nightingalen sairaanhoitajamuseossa olisi myös nastaa joku päivä poiketa.
Kipinä reissulle syntyi tammikuussa kokoon huhkimani 10 opintopisteen Advanced Global Health -kirjallisuuskatsauksen takia. Tämä opiskelu on ollut siinä määrin koukuttavaa touhua, että kun oman koulun kurssit alkaa olla lopussa, niin jostain niitä luentoja on lisää saatava. Kirjallisuuskatsauksen aiheesta inspiroituneena hain ja pääsin Gender Based Violence -otsikkoa kantavalle tutkimusmenetelmien kurssille Lontooseen, ja voi veljet ja siskot, tässä sitä nyt istutaan lentokoneessa kohti uutta opinahjoa. Suuria ahaa-elämyksiä ja jatkotutkimusaiheiden päähän pälkähtämistä odotushorisontissa. (Niin, ja Primarkin kevätkokoelma.)
Uppsalan-opinnoista sen verran, että gradua on tällä hetkellä kasassa sellaisen 35 sivun verran. Materiaali, joka on jo paperilla saakka, vaatii vielä jonkin verran hiontaa, mutta pääpiirteittäin olen jokseenkin tyytyväinen siihen, mitä olen aiheesta saanut aikaiseksi. Litteroitu haastatteluaineisto odottaa siisteinä ja koirankorvattomina nippuina reissukassissa pinkissä kulmalukkokansiossa. Siisteydelle ja koirankorvattomuudelle olisi tarkoitus Lontoon-komennuksen aikana tehdä jotain. Kuten istua Thamesin rannassa tai Hyde Parkissa light-kokista siemaillen ja vääntää maanperkeleesti kvalitatiivista sisällönanalyysiä Graneheimia ja Lundmania mukaillen.
Siviilielämään kuuluu seuraavaa; maailman paras poikaystävä odottelee edelleen kotisuomessa. Vaikka rakastan matkustamista ihan yli kaiken, niin toistaiseksi on yksi, jota rakastan vieläkin enemmän, ja olen enemmän kuin onnentyttö, kun toistaiseksi ei ole ollut pakko valita vain jompaa kumpaa. Ja siinä tämän suhteen taika taitaa piillä."
* * *
"14.2.2015, Charing Cross Roadin Pret a Manger -kahvila
Ystävänpäivänä ulkomailla. Tulin teemukilliselle ketjukahvilaan, koska ukona sataa ja minä koin turhaksi painolastiksi ottaa ENGLANTIIN mukaan sateenvarjoa.
Oikeastihan olen matkapäiväkirjan ääressä, koska tunnen itseni hieman alakuloiseksi. Jokapaikassa mainostetaan Valentine's Daytä ja osta-erityiselle-ystävällesi-tämä-ja-tämä ja rakkaus-sitä ja sydän-tätä, mutta minun rakkaat ja erityiset ystäväni ovat kaikki tällä hetkellä toisissa maissa. On tärkeintä olla itsensä ystävä, mutta tällaisena päivänä olisi mukavaa olla ihan in-real-life reissukaveri paperisen ja kasvottoman matkapäiväkirjan sijasta. Toisaalta on ihan pöljää valittaa - minulla on ihania rakkaita ystäviä. Eivät vaan ole just nyt just täällä.
Netistä ja puhelinriippuvuudesta muutoin puheenollen: äsken bussissa päiväkävelylepoa pitäessäni vastakkaisille penkeille istahti kaksi 6-7 -vuotiasta ipanaa, tyttö ja poika. Poikaa näytti harmittavan kamalasti koska "oh my go-ood, I forgo' me toy, I forgo' me toy!", jolloin tyttö kaivoi taskustaan minikokoisen Minni Hiiri -muistivihkon ja totesi onneksi muistaneensa omansa. Vähän jo ihmettelin, että onpas vähään tyytyväisiä lapsia, kunnes tyttö seuraavaksi otti muistivihon kämmenotteeseen ja alkoi näppäillä ja liu'utella sormiaan Minnin naaman päällä. "Toy" oli valeversio älypuhelimesta, johon lapset sitten bussimatkan ajan keskittyivät asian vaatimalla vakavuudella ja hartaudella.
Ylistys alakouluikäisen mielikuvitukselle siinä mielessä, että pienestä pahvinpalasta saa niin paljon iloa irti. Mikäpä minä olen sanomaan, millaisia maailmoita yksi pikkuvihko voi lapselle avata ja mitä siellä pallokorvan naamassa oikeasti näkyy. Todennäköisesti näkyy heijastus maailmasta, jossa niska köyryssä omaa napaa kohti tuijottaminen on käyttäytymismalli, joka koetaan siinä määrin tärkeäksi, että se päätyy koti-, kirjasto-, kauppa- ja palomiesleikkien jatkeeksi lasten mielikuvitusleikeihin kuvana aikuisen ihmisen elämästä.
Omaa mielikuvitustani ruokkii tällä hetkellä laiturin 9 ja 3/4 King's Cross stationilla katsastaminen (3000 turistia parveilemassa sen ympärillä ei niinkään). Lisäksi olen tänään käynyt hakemassa hoitotyöhön uutta boostia Florence Nightingale -museosta ja nomadi-boostia aamukävelyltä Thamesin varrella. Matkailu nimenomaan niihin ei-turistirysiin sai uutta leveliä, kun puolipakollisena turistinumerona kävelin Nightingale-museosta lähemmälle tube stationille, ja reitti sattui osumaan Big Benin, Westminster Abbeyn ja London Eyen väliselle etapille. Osui reitille "muutama" muukin lauantaikävelijä kameroineen.
Montako Lontoo-klisettä onnistut bongaamaan kuvasta?
Tower Bridge
Florence Nightingale -museo
KYLLÄ!
Rohkelikko-sydämeni kehoittaa tekemään vielä yhden väentungos-ekskursion tälle päivälle ja kokeilemaan, kuinka vakavastiotettava itsemurhayritys Oxford Streetin Primarkiin tuppautuminen lauantai-iltapäivänä olisi. Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin uhmata ryysispaniikkia ja tehdä muutamia tuliaisostoksia sekä uusia vaatekaapin peruskomponentteja teemalla punainen-sininen-valkoinen ja kesä. Sanotaan yhteen ääneen kaikki: tiedostava kuluttaminen."
* * *
Primark-manian kohdalla olen käynyt SUURIA eettisiä taistoja itseni kanssa. Ei ole tarvittu 17 vuoden koulutusputkea tajuamaan, että jos t-paita maksaa kaksi euroa ja juhlamekko kympin, niin niiden alkuperässä on oltava jotain mätää, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Ei, vaikka yritys mainostaa käyttävänsä ostoskasseissaan 100 % kierrätettyä pahvimateriaalia. Ei, vaikka yrityksen nettisivuilta löytyy laaja-alainen (toki kriittisin silmin tarkisteltava) selvitys kaikesta siitä hyvästä ja kauniista; koulutuksesta, mikrolainoista, työolojen valvonnasta ja työtapaturmien rahallisesta kompensoinnista, jota Primark Bangladeshissa, Burmassa, Intiassa, Kiinassa ja Laosissa tekee (tai väittää tekevänsä).
Ei, vaikka Eettisen kaupan puolesta ry:n selvityksen mukaan Primark on harvojen toimissaan oikeaan suuntaan (mutta ei silti vielä tarpeeksi vakuuttavasti) menossa olevien kansainvälisten vaatetalojen joukossa. Ja silti hypetän kuukausia etukäteen, että pääsen ostamaan sieltä halppisrytkyjä. Miksi?
'Shoppailuloma' on sana, joka aiheuttaa minussa nykyään sellaisen puolispontaanin huonon omantunnon ahdistureaktion. Samaan joukkoon kuuluu kuitenkin myös sana 'jeesustelu', minkä vuoksi avaan tässä nyt vähän ajatuksiani siitä, miksi ihmisen on hyvä saada kerran vuodessa pistää se kaksisatanen vaatekauppaan, ja miksi minun rahojeni kohde on juuri tämä, eikä joku toinen eittämättömän laajasta valikoimasta eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia kehitysmaiden riistopuljuja.
Olen ajatellut tämän vaateasian tässä viimeisten vuosien aikana näin: ostan harvoin, ostan tarpeeseen, ja ostan mahdollisimman monikäyttöistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kuljen keskustan läpi lähes päivittäin, en viimeisten vuosien aikana muutamaa yksittäistapausta lukuunottamatta koskaan poikkea vähän vaan katselemaan. Jos ostan mekon, sen on käytävä kengillä, neule-/jakkutakilla ja hiustyylillä tuunattuna sekä terkkariharjoitteluun, sukulaispäivällisille, junamatkalle, kouluvaatteeksi ja rentoihin illanistujaisiin. Jos ostan neuletakin, sen on käytävä sen mekon lisäksi yhteen housujen, t-paitojen ja erilaisten ilmastojen kanssa, ja se EI SAA OLLA 100-prosenttista akryyliä. Ja jos ostan housut, niin niiden pitää mennä neuletakin, hupparin, topin ja tarvittaessa sen mekon kanssa yhteen.
Ultimaattisena poikkeuksena ovat urheiluvaatteet ja hienot juhlavaatteet, sellaiset, joita käytetään häissä ja hautajaisissa. (Paitsi nyt kun mietin, niin yksi musta terkkarimekoksi nimeämäni lemppari on ollut työharkan ja koulukäytön lisäksi myös hautajaisissa ja viisikymppisillä jakkutakin ja korkkareiden kanssa. No, ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan.)
PRIMANIA!
Käytössä tällä hetkellä olevat jokapaikan talvikengät ovat olleet ekaksi äitillä, sitten mummolla ja nyt minulla, ja hyvällä hoidolla kestävät toivottavasti vielä ainakin yhdelle uudelle sukupolvelle kierrätettäväksi. Viime syksynä koko kahdeksanvuotisen täysi-ikäisyyteni ajan palvellut arkikäytön talvitakki vaihtui uuteen puhtaasti siitä syystä, että vartaloni ei ole enää 18-vuotiaan ringetenpelaajan, vaan 25-vuotiaan, liikaa koneella istuvan suklaaholistin muotoinen. Uuteen tulikin liikkumavaraa sitten sen verran, että elopaino saa heilahtaa kyllä kaksosraskauden verran ennenkuin vyörätön säätönauhoista loppuu jousto.
Tähän Primark-asiaan palatakseni viittaan noihin äidiltä ja mummolta perittyihin talvikenkiin. Satun olemaan sitä kasarisukupolvea, jonka aktiivisiin kuluttajavuosiin vaihtoehto, että ostetaan eettistä, kestävää ja 100-prosenttisesti kotimaista ei ole oikeastaan ikinä kuulunut kovin realistisena vaihtoehtona. Ruokakaupassa tämä johonkin ulottuvuuteen saakka vielä toimii, mutta vaatteet - hyvin, hyvin, hyvin hankalaa, ja vielä, vielä, vielä harvemmin taloudellisesti mahdollista.
Kulttuurinormeihimme kuitenkin vähän niinkuin kuuluu, että semiasiallista vaatetta on hyvä olla päällä, ja psykiatrian puolen harjoitteluissa skarppina olleena tiedän, että joskus ihan jopa pääkoppamme arkifunktioiden laadukkuutta arvioidaan sen perusteella, millaisia hynttyitä olemme minäkin aamuna sattuneet päällemme kaapista valitsemaan. Vaatteilla on yllättävän paljon väliä, vaikka kuinka haluaisin ajatella, ettei niillä ole.
Kirpputorit on hyvä, äidin vaatekaappi on hyvä, nudismi on hyvä. Viimeinen vaihtoehto tosin toimii neljän vuodenajan maassa kamalan huonosti. Lisäksi lyön pääni pantiksi, että vaikka kierrätys kannattaa, niin jokainen tämän blogin lukijoista tietää sen tunteen, kun joskus on kivaa saada jotain ihan uutta, käyttämätöntä ja ehkä vielä muodikastakin päällepantavaa. Ja jos ei puhuta täysin fiftarivintagella voittonsa käärivistä second hand shopeista, niin jostain alkuperästä ne tekstiilit sinne kirpparillekin yleensä päätyvät.
Tässä kohtaa kuvaan astuvat voittajina rikkaiden maiden vaateketjut. En sano halpavaateketjut, sillä esimerkiksi Versace, Gucci, Hugo Boss, Esprit ja Vuitton eivät varmasti kenenkään mielestä kuulu millään muotoa halpatuotemerkkeihin, mutta pelaavat silti perinteisten henkkamaukkojen, kappahlien ja tescojen rinnalla isoa roolia köyhissä maissa nälkäpalkalla tuotetuista tekstiileistä hyötymisessä.
Eikä Suomi jää kansainvälisiä rötöskumppaneitaan yhtään huonommaksi; kolmasosa Nanson ja Marimekon tuotteiden alkuperästä jäljittyy suoraan Uralin itä-puolelle, Kiinaan, Thaimaahan, ja Intiaan. En jotenkin jaksa uskoa, että siellä huudellaan puuvillapelloilla että meidän työnjohtaja vetää (kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti) turpaan vähemmän kuin teidän työnjohtaja. Tai ehkä huudellaankin? En voi tietää, koska vaateliikkeet tykkäävät pitää alkumateriaalien keräyksestä ja prosessoinnista vastaavien ihmisten työehtosopparit melkoisen visusti informaationa, josta ei Amnestylle, Green Peacelle, UNICEFille ja muille eettisen tuotannon ja ihmisoikeuksien puolesta järjestäytyneille tahoille kovin hanakasti lauleta.
Ollaan siis tilanteessa, jossa monesta huonosta tarjolla olevasta vaihtoehdosta (jos sitä nudismia ei lasketa) pitää valita vähiten huono. Minä olen valinnut seuraavasti: vältän arkiostelua, tunneostelua ja kertakäyttöostelua. Jos uudelle vaatteelle ei keksi vähintään viittä käyttöpaikkaa, sitä ei osteta. Olen joskus vuosia sitten ensimmäisten aikuisten-oikeiden palkkapäivien jälkeen harrastanut vähän vähemmän tiedostavaa himoshoppailua ja juurikin tuota heräteostelua, jonka taakkaa kannan nyt erinnäisten jätesäkkien ja pahvilaatikoiden muodossa mukanani jokaisen kotimaan muuton yhteydessä. (Positiivista tässä: kyllä se 2009-vuoden muoti vielä takaisin tulee!)
Suurin osa täällä Ruotsissa mukana olevasta garderoobista on peräisin Irlannin vaihdon ajalta, keväältä 2011, ja juurikin tuolta Primarkin irkkuversiolta Penney's:ltä hankittuna. Lontoossa mukana ollut olkalaukku on ostettu Invernessin Primarkista vuonna 2010 hintaan ehkä 10 euroa, ja on edelleen päivittäisessä käytössä. Todella monien menneiden ja tulevien vuosien rantapäivät ja kesäjuhlat on tanssittu ja tullaan tanssimaan Amsterdamin Primark-reissulla ostetuissa jalokivisandaaleissa ja juhlamekoissa. Väännän vielä rautalangasta jutun pointin: koska vaateshoppailu ei ole jokapäiväistä, eikä edes joka vuotista arkea, sillä on erilainen merkitys kuin biletopin heräteostamisella viikonlopun baarikierrokselle. Homma on jokseenkin suunnitelmallisempaa, ja vaatekomeron aktiivikäytössä kiertävä absoluuttinen luku pysyy luonnollisen poistuman (=menee niin rikki, ettei voi enää itse korjata, tai menee kaverille kun ei enää omalle takalistolle sovi) myötä +/-10:n tasapainossa. Ja samalla kun vaate on arjen välttämättömyys, se muistuttaa myös ihanasta matkasta (jonka hiilidioksidipäästökuormaan mennään sitten jossain toisessa asiayhteydessä) ja kulkee mukana parhaassa tapauksessa vuosikymmenen ajan.
Idea on vähän sama, kun lapsena suunniteltiin viikkokausia etukäteen jonkun hooämmän kuvaston kanssa, mitä kouluvaatteita ostetaan kun päästään seuraavan kerran Kuopioon ja pidetään sitten vuosi putkeen kunnes kasvetaan niistä ulos. Olen opetellut käyttämään samaa kaavaa (paitsi nykyään se, ettei mahdu lempimekkoon tarkoittaa suklaa-kaloreiden vähentämistä eikä uuden mekon ostamista) ja suunnittelemaan etukäteen, mitä vaatekappaleita ehkä seuraavien parin vuoden aikana töissä, koulussa, vapaa-ajalla ja tulevissa juhlissa tarvitsen. Sitten ostan ne kun seuraavan kerran satun olemaan maassa, jossa tämä tässä postauksessa infernaaliset mittasuhteet saanut pulju pitää putiikia pystyssä.
Miksi juuri Primarkista - koska ainakin itselläni irkkuajoilta saakka lähes päivittäisessä käytössä olleet ihanuudet ovat kestäneet mahtavasti. Koska sieltä ostettuja paitoja ja mekkoja ja kenkiä ei tule ihan joka toisella tukholmalais- tai kuopiolaiskaunottarella vastaan, ja koska kyseisen puljun kokomitoitukset ja vaatteiden leikkaukset mätsäävät vartalolleni mielestäni aika hyvin. Koska tykkään vaaleanpunaisista, kimaltavista ja kukallisista asioista. Koska Primarkille meno jäljittelee edes johonkin pisteeseen sitä ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeistä lapsuuden kutukutusta, kun pääsi H-talon henkkamaukan teiniosastolle ja sen jälkeen karkkikauppaan ja mäkkäriin, jotka olivat savolaiselle maalaislapselle vuonna 2002 jotain ihan psykedeelisen eksoottista.
Ja koska se nudismi ei ihan oikeasti vaan toimi.
Ihan jok'ikistä tältäkään reissulta ostamaani vaatekappaletta en sanan varsinaisessa merkityksessä tarvinnut, mutta ostin silti. Olisi itsekästä ja naiivia uskotella teille tai itselleni, että minun huono omatuntoni tekisi sen ylimääräisen mukaan tarttuneen oloasun ommelleen, 15-tuntista työpäivää paahtavan aliravitun teinitytön elämästä yhtään helpompaa. Kyllä, vaatetehtaat tuovat erityisesti matalan tulotason maiden tytöille ja naisille työpaikkoja ja niiden myötä hitusen suuremman mahdollisuuden päättää omasta elämästään, taloudestaan ja kehostaan. Silti vain hyvin pienen hitusen.
Joskus kuulee vertauksia, että jos nämä tytöt eivät olisi siellä hikipajalla, niin he olisivat bordelleissa seksiorjina, pelloilla maaorjina tai turvattomilla kaduilla kerjäläisinä. Minusta on kuulkaa näiden hikipajatyöläisten ihmisarvon kannalta hirveän, hirveän väärin, että nuo olemisen vaihtoehdot rajoittuvat meidän länkkäreiden ajatusmaailmoissa tuolle tasolle. Että hyvä kun painaa tehtaassa duunia, kadulla ei saisi sitäkään vähää. Siellä Intiassa, Bangladeshissa, Kiinassa ja Mekongin alajuoksun maissa pätevät kuitenkin ihan samat ihmisarvon lainalaisuudet kun vaikka täällä Pohjois-Euroopassa: kun ihmisen kaikki aika ja energia ei kulu seuraavan vuorokauden ruoka-annoksen tienaamiseen, ja kun ihmisellä on riittävä mentaalinen ja taloudellinen vapaus tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä, suurin osa meistä tekee valintoja, jotka eivät sisällä seksikauppaa, orjatyötä tai kerjäämistä.
Siellä on satojatuhansia alaikäisiä, jotka haluaisivat olla lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, sairaanhoitajia ja kansainvälisen terveyden maistereita, mutta sen sijaan he osaavat kirjoittaa oman nimensä ja ommella verkkahousun lahkeeseen kolme symmertistä raitaa.
Jos minä maksan Primarkilla niistä raidattomista verkkareista vitosen, ja jossain toisessa kaupassa niistä raidallisista viisikymppiä, mutta se teinityttö siellä Bangladeshissa nettoaa raitojen määrästä riippumatta 28 senttiä päivässä, niin vian on oltava jossain meitä viime ystävänpäivänä Oxford Streetillä ostohysteriassa palloilevaa joukkoa suuremmassa koneistossa.
Muutetaan yhteiskuntarakenteita, muutetaan universaalia oikeuskäsitystä ja ennen kaikkea muutetaan kulutuskulttuuria - että ihan kaikkea ei ole pakko saada ihan heti, upouutena ja kenen tahasa hyvinvoinnin kustannuksella.
Homman voi aloittaa vaikka siitä vaatekaapista.
Loppukevennyksenä tärähtänyt kuva, kun kaikki 3000 turistia tuon aitaköyden toisella puolella tungeksi ja piti kiirehtiä. En malttanut itse jäädä jonottelemaan kuvattavaksi. Kyllä se Tylypahkan kirje vielä tulee, Rohkelikon huppari onkin jo matkalaukussa valmiina!
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti