Tänään tuli täyteen tasan kuusi (!!) vuotta siitä, kun karistelin ammattikoulun pölyt kengistäni, ja marssimme sairaanhoidon ja huolenpidon koulutusohjelman luokkakavereiden kanssa painotuoreet lähihoitajan tutkintotodistukset kainaloissa kukin omiin suuntiimme. Aloitin elämäni ensimmäisen työsuhteen ihan oikeana hoitajana erään pikkupaikkakunnan vuodeosastolla. Olin hirveän ylpeä uudesta ammatistani, ja opin puoli vuotta kestäneen sijaisuuden aikana mielettömästi lisää. Minusta oli silloin, ja on vieläkin, hienoa, että 18-vuotiaalla voi olla jo ihan oikea ammatti.
Kun lähdin yläasteen jälkeen lukion sijasta ammattikouluun suhteellisen hyvän keskiarvon päättötodistuksella, kuulin yhdeltä jos toiseltakin kaikkitietävältä aikuiselta, että portit jatko-opiskeluun on nyt sitten sinetöity kiinni. Yliopisto oli heidän puheissaan aivan täysin poissuljettu mahdollisuus, ja ammattikorkeakouluunkin olisi kuulemma ollut rutkasti paremmat pääsymahdollisuudet lukion oppimäärän suorittaneena (ja kyllä, terkkariluokallamme olikin sitten 20 lukiosta päättötodistuksensa saanutta, mutta vain neljä lähihoitajaa). Pienimpiä kriitikoita kouluvalinnalleni eivät olleet yläasteen neuvoissaan auliit opettajat, saati lukioon lähteneet kaverit. Kotonakin käytiin melkoinen vääntö ennen kuin istuin onnellisesti bussissa matkalla naapurikaupungin ammattiopistoon aloittamaan sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon ammattiopintoja.
Tiedättekö, se vääntö on ollut elämäni isoin ja tärkein erävoitto.
Ihan rehellisesti sanottuna en ollut aivan perillä, mitä tuleman pitää. Olin ollut ysillä viiden päivän pituisella TET-jaksolla tutustumassa vanhainkotiin, ja silloinen ohjaajani oli kiva tyyppi ja mielestäni niin täydellinen hoitaja, että halusin tulla isona samanlaiseksi. Lähihoitajaksi.
Tietämykseni terveysalasta käsitti lähinnä kokemukset siitä, että päänsärkyyn otetaan buranaa ja vesirokko ja poskiontelohuuhtelu tuntuvat molemmat hirveiltä. Kun ekana koulupäivänä sitten lyötiin eteen opintosuunnitelmaa ja kurssiaikataulua, olin ihan haltioissani. Ai ihan kokonaiset kolme vuotta oikeasti tällaisia asioita! Miten lapsia kasvatetaan? Mistä ihminen on rakennettu? Mitä aivoissa tapahtuu kun masentaa? Miltä vatsaontelo näyttää? Minne potilaat ensiavusta lähetetään? Mitä haavalle tapahtuu kun se paranee? Miltä tuntuu, kun näkee ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen, ja mitä niille omaisille oikein sanotaan?
Olin ihan haltioissani sellaisista hienoista sanoista kuin resuskitaatio ja tromboemboliset komplikaatiot. Ekassa työharjoittelussa siellä edellä mainitulla vuodeosastolla iv-luvalliset sairaanhoitajat tuntuivat 16-votiaasta lähäriopiskelijasta puolijumalilta kaikkine tietoineen ja taitoineen. Ensimmäinen ohjattu insuliinin pistäminen ja verinäytteen ottaminen laboraatiotunneilla olivat hurjan jännittäviä juhlatilaisuuksia, joita jännitettiin kauhulla innolla jo viikkoja etukäteen. Ja vaikka lopulta päädyinkin suorittamaan minimimäärän yleissivistäviä opintoja ja kirjoittamaan valmistumiskeväänä myös ylioppilaaksi, ei mikään lukion kurssi olisi saanut minusta irti samanlaista motivaatiota, kuin vaikkapa viimeisen lukukauden harjoittelu kirurgisella osastolla tai lasten ensiapuohjeisiin opinnäytetyössä syventyminen.
Lähihoitajana työskenteleminen oli siellä ekassa oikeassa työpaikassani ihanaa. Ihanaa oli kuitenkin myös vähän haaveilla, josko joskus isona-isona voisi vielä vähän laajentaa työnkuvaa, ja tietää vielä hiukkasen lisää ihmisistä, sairauksista, terveydestä ja kaikesta muustakin kiinnostavasta. Hain ja pääsin opiskelemaan terkkariksi. Ja se oli muuten varmuudella paras elämäni tähänastisista sattumuksista.
Muutamien terkkariopintojen aloittamista seuranneiden mutkien kautta tyttö, jolle ammattikouluun lähdön vuoksi povattiin kiveen kirjoitettua sulkua korkeakouluopintoihin, istuu nyt Uppsalan Ylioppilaskylässä edelleen onnellisena siitä, että oma pää piti 15-vuotiaana. En ihan yksin, enkä etenkään ilman monen tärkeän ihmisen kannustusta olisi päässyt tänne, mutta ensi viikolla maisteriopinnot puoliväliin kunnialla kahlanneena on sanottava, että ammattikoululaisen statuksesta ei ole jäänyt homma kiinni. Samaan hengenvetoon pitää myös sanoa, että olisin varmasti ihan yhtä lailla onnellinen lähihoitajana, tekemässä työtä, josta pidän ja jota edelleen arvostan.
Ammattikoulussa opitaan erilaisia asioita kuin lukiossa, se on selvä. Opiskeluun ei kuitenkaan onneksi tarvita läsnäolotodistusta vain tiettyä opetussuunnitelmaa noudattavasta opinahjosta. Ylioppilaasta voi tulla ammattikoululainen, ja amiskin pääsee tänä päivänä yliopistoon.
Onnea siis, uudet ja vanhat lähihoitajat, ja rohkeutta ne, jotka valintaansa syystä tai toisesta arpovat. Itseäni ei ole amiksen aloittaminen kaduttanut päivääkään!
"Älä koskaan arvioi vuoren korkeutta ennenkuin saavutat sen huipun.
Silloin huomaat, kuinka matala se oli."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti